— Ah, jos olisi Žutška!
— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut tietymättömyyden pimeyteen.
— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, — Iljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään harmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että tämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?
— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on kysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole siellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.
— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä saada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä, kapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun, oikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa lohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?
— Entä miten on hänen itsensä laita, Iljušan nimittäin?
— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän on täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä, se ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä talutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan, mutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä, että minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut epämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt jaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy siellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.
— Veijareita.
— Kutka ovat veijareita?
— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen, ja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se on aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä hempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte siellä koko luokka?