— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja tuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala ties miksi, en tiedä miksi… — mutisi hän miltei hämillään.
— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä juuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette aivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.
— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton ihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.
— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin edeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.
— Mutta kokonaisuudessaan te kuitenkin siunaatte elämää.
— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät, Karamazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että te kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole vertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä tulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut itselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai me jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»
— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša iloisesti.
— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te tiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra Jumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!
7.
Iljuša