»Yksin!» päätti Mitja.
— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin näytän!…
»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.
— Mutta missä?… Ovenko luona? Avaan heti…
Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä. Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin, koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat isän?»
»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä vihaa 'kasvoillansa juuri sillä hetkellä'. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en jaksa hillitä itseäni…»
Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.
* * * * *
»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»: juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš. Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa, josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa», jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä, hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia »näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti, että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen; vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä, vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää vastaan… Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli. Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin käsin hänen jalkaansa.
Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!