— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua… pyyhkiäkseni…
— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä annan siitä vettä.
— Pesulaite? Se on hyvä… mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt päättää, mihin hän panisi omat rahansa.
— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.
— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä… Ei, näettekö, tämä kaikki on roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään. — Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne… sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen… eikä aikaakaan, aikaakaan ole hituistakaan…
Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen virkamiehelle.
— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö teillä ole pienempää?
— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi Pjotr Iljitšiin.
— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan, minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän eteiseen.
— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin, aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša, — kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan terveisiä ja että hän tulee kohta itse… Ja kuulehan: varustakoot hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen… Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, — kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa, strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria, no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen… Ja kuule: etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata, karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin kolmellasadalla ruplalla… No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla. Ja muista, Miša, jos sinä Miša… Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.