— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.
— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs… — jatkoi Mitja edelleen yhtä luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy takin alta… Näettekö!
— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? — lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette piessyt… tai ehkäpä olette tappanut?
— Roskaa! — lausui Mitja.
— Miten niin?
— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken torilla kuoliaaksi erään ämmän.
— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?
— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin, nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.
— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän… Oletteko tappanut jonkun?
— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa. Erottiin ystävinä. Eräs hölmö… hän antoi minulle anteeksi… nyt on jo varmasti antanut anteeksi… Jos olisi noussut, niin ei olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja päättävästi.