— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti veljeään.
— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto! Mitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun? Tottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka on seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme jumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!
— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja katsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla ja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt kiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.
— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä, Aljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän panetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta minulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen sankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on sinun yllyttämänäsi tappanut isäsi…»
— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut.
Se ei ole totta!
— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa suorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan usko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin kostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän tietää, mitä puhuu…
— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä puhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!
— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä, asetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te kiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän mielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi minusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he kehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta kuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja tunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä silmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän valehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin senvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen naamaansa.
— Veli, rauhoitu, lakkaa! — pyyteli Aljoša.
— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. — Minä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että menit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov julistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja pääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan siveellisesti — kuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on Smerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt sinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin, olet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on kauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa tehdä minulle semmoisia kysymyksiä?