— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?
— Lataan pistolin.
Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.
— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana ja uteliaana hänen toimiaan.
— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?
— Minkä tähden sitä olisi katseltava?
— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä, millainen se on… Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle nyt palanen paperia.
— Tässä on paperipala.
— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä. Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.
— Nyt menemme, — sanoi hän.