— No, ja mitä vielä? — kysyi hän kovalla äänellä.
Salissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin.
Puheenjohtaja tuli levottomaksi.
— Te… kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien silmillään oikeuden komisariusta.
— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi terve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.
— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi puheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.
Ivan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja vastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:
— Ei… ei ole. Minulla ei ole mitään erikoista.
Hänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin vastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka kasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta asiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin välisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt huomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä. Rahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta…
— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en voi kertoa oikeudelle mitään erikoista.
— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne… — alkoi puheenjohtaja.