— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi Pjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä todellakin neljälläsadalla ruplalla?
Hänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein, että tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa samppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita», kuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa »tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen kuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla, ja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee perille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».
— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa mahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt pitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.
— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä tusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena. Hän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen. Kuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa. Sovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan arvosta.
— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin olisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä oikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi saanut!
— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen häntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me härppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä mies, minä pidän tämmöisistä.
Mitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen, jota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui vastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa. Kysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia ostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».
— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein vihaisesti Pjotr Iljitš.
— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole ruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti, — minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.
— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se tekee lopun vaikka kenestä.