— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette oikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata, niinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu olento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan, joku meikäläinen kyytimies esimerkiksi… Eikä hänellä ole mitään määrää, kiusaa vain kiusaamistaan.
— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta lyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas lujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš Karamazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?
— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä… Näetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän meni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka kärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli se, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin helvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin kaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet olemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan asti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana…
— Kansan legenda, suurenmoista! Sivalla vasemmanpuolista, Andrei!
— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei sivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra, aivan samanlainen kuin pikku lapsi… niin me teitä pidämme… Ja vaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi teidän suoruutenne tähden.
— Entä sinä, annatko sinä minulle anteeksi, Andrei?
— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt minulle mitään.
— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin kaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu, rahvaanmiehen sielu!
— Oh, herra! Peloittaa teitä kyyditäkin, puheenne on niin kummallista…
Mutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti itsekseen: