— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain tyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä ja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain kuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat allegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei ole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin Fenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja mamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame täynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan kaiken kaikkiaan neljä minuuttia… sai kaikki ihastumaan…
— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui
Kalganov.
— Pironin takia, — vastasi Maksimov.
— Minkä Pironin? — huudahti Mitja.
— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin viiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla. He pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua epigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau vastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he käsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla toisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin, purevan:
Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta, mua surettaa vain joka kerta, kun löytämään et pysty merta.
He loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi haukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita parantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka häntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti kirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:
Ci-git Piron qui ne fut rien,
pas même académicien.
[Tässä lepää Piron, joka ei ollut mikään,
ei edes akatemian jäsen.]
He ottivat ja pieksivät minut.