— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen rohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan; aivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän huoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen isoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin pöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja kaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä tyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja Mitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä herra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat ankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.
— Kuinka voin olla palvelukseksenne? — lepersi pieni herra.
— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle rahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota ja mene matkaasi.
Herra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan tunkeutui Mitjan kasvoihin.
— Kolmetuhatta, herra? — Hän ja Vrublevski katsahtivat toisiinsa.
— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä mies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski mukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi, ymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä sinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos. Tällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa, herra! Mitä!
Mitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman päättäväistä välähti herran kasvoissa.
— Entä ruplat, herra?
— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla sinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa huomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne vaikka maan alta! — huudahti Mitja.
Puolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua epäsuotuisaan suuntaan.