Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein…

Yhdeksäs kirja

Valmistava tutkinta

1.

Virkamies Perhotinin menestyksen alku

Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin kovasti pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen» takia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan), sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja Markovnaa hyvin tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan Fedosja Markovnan luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia» pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian: t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli siepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja, joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin, vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri Fjodorovitš oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis välttämättömästi oli täytynyt jotakin tapahtua. »Mutta kun hän palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin hänelle kaikki, niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta, Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli. Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan. Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja oli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti, mikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään vielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja levottomampana kuin oli sinne tullut.

Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään asiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön luo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli pimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa, Fjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt kolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan mitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee huomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään heti lähti uudelle matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä tapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa hän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti varsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa melkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan luo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden ihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta skandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu toisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein täsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr Iljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän muisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus, joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.

Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen: nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä, ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat, mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös, mutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan tuloa, mutta kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi kohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs täkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja jos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan tulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi hän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov itse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän oli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo, että hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan kuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman itsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan »juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian johdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä vastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin», kertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja lähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että »ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?

— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme Dmitri Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti puhujan.

— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä? — huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan ja tämmöisellä hetkellä… ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä, joka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme tuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten talosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen, että minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää minut rauhaan… Minä olen äiti, minä heti… minä… minä…