— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan teidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään tosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista kymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte panttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.
— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä siitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani panttasin.
— Palasitteko te matkalta? Kävittekö ulkopuolella kaupungin?
— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te tietänyt sitä?
Prokuraattori ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.
— Ja yleensäkin, jospa te aloittaisitte kertomuksenne järjestelmällisesti kuvaamalla koko eilisen päivänne aamusta alkaen? Olkaa hyvä ja ilmoittakaa esimerkiksi: minkä tähden te poistuitte kaupungista, mihin aikaan lähditte ja saavuitte takaisin… ja kaikki nämä tosiseikat.
— Olisitte noin kysynytkin alusta pitäen, — alkoi Mitja nauraa äänekkäästi, ja jos tahdotte, niin asiaa ei ole aloitettava eilisestä, vaan sen edellisestä päivästä, aivan aamusta, silloin ymmärrätte minne, miten ja mitä varten läksin ja matkustin. Minä menin, herrat, toissa päivänä aamulla täkäläisen kauppiaan Samsonovin luo lainatakseni häneltä rahaa kolmetuhatta mitä parhainta vakuutta vastaan, — oli äkkiä tullut kova rahan tarve, oli tullut rahan tarve…
— Sallikaa minun keskeyttää teidät, — lausui prokuraattori kohteliaasti, — miksi teille tuli niin yhtäkkiä tarvis ja juuri tuollaista rahamäärää, kolmeatuhatta ruplaa?
— Äh, hyvät herrat, ei tarvitsisi takertua pikkuseikkoihin: miten, milloin ja miksi, ja minkätähden juuri niin paljon eikä niin paljon rahaa, ja kaikkea tuota hölynpölyä… sehän ei mahdu kolmeen nidokseenkaan, ja sittenkin vielä tarvitaan epilogi!
Kaiken tämän Mitja sanoi hyväntahtoisen, mutta kärsimättömän tuttavallisesti niinkuin ihminen, joka tahtoo sanoa koko totuuden ja joka on täynnä mitä parhaimpia aikeita.