"Yhtyi — kehen sanoit? Järkeviin ja käytännöllisiin ihmisiin?" huudahti Aljoosha aivan kiihtyneenä. "Miksi ne olisivat järkevämpiä kuin muut ihmiset ja mitä salaisuuksia heillä saattaisi olla? Heillä ei ole mitään. Ateismi ja uskottomuus on kaikki se salaisuus, mikä heillä on. Sinun inkvisitorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko salaisuus."
"Saattaa olla. Sinä olet kyllä arvannut oikein. Niin onkin, siinä on koko salaisuus; mutta eikö se olekin katkerinta kärsimystä tuollaiselle miehelle, joka on tappanut nuoren elämänsä itsekidutuksella erämaassa eikä kuitenkaan ole voinut parantaa rakkauttaan kanssaihmisiinsä? Elämänsä lopulla hän tulee vakuutetuksi siitä, että ainoastaan seuraamalla tuon suuren ja kauhistuttavan hengen neuvoa voipi miljoonien heikkojen, uppiniskaisten ihmisten elämä tulla siedettäväksi, noiden puolivalmiiden piloilla luotujen olentojen. Ja tultuaan kerran tästä vakuutetuksi näkee hän yhtä selvästi, että sen päämäärän saavuttamiseksi täytyy sokeasti totella tuota viisasta henkeä, kuoleman ja hävityksen pelottavaa haltiaa, ja sitä varten hyväksyä kokonainen järjestelmä valheita ja petoksia, joilla ihmiskuntaa — tällä kertaa tietoisesti — johdetaan kuolemaa ja häviötä kohti, ja että kaiken aikaa pitää heitä huumata ja kietoa, etteivät käsittäisi, mihin heitä johdetaan, ja siten pakotetaan nuo kurjat sokeat ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi ainakin maan päällä ollessaan. Ja huomatkaa, että tämä suunnaton petos tapahtuu Hänen nimessään, jonka ihanteeseen vanhus oli niin palavasti ja intohimoisesti uskonut suuren osan elämästään. Eikö tämä ole kärsimystä? Ja jos tuollainen yksinäinen poikkeus löytyisi heidän keskellään ja hän olisi sen armeijan päänä, joka janoaa valtaa ainoastaan elämän alhaisia nautintoja saavuttaakseen, luuletko, ettei yksi sellainen ihminen riittäisi saamaan aikaan suunnatonta onnettomuutta? Ja jos yksi sellainen mies kun minun inkvisitorini on ylimpänä johtajana, niin silloin paljastuu roomalaisen järjestelmän todellinen johtava aate, se, joka elähyttää kaikkia jesuittojen armeijoja, tuon järjestelmän tärkeimpiä toimeenpanijoita. Ja minä sanon sinulle omana varmana vakaumuksenani, että tuo yksinäinen tyyppi, jota kuvailen näytelmässäni, ei ole milloinkaan lakannut olemasta tuon liikkeen pääjohtajien joukossa. Kuka tietää, eikö tuo kauhistuttava vanhus, joka rakastaa ihmiskuntaa niin itsepäisesti ja niin omaperäisellä tavalla, ole olemassa meidänkin päivinämme, ja vieläpä, eikö tuollaisia yksinäisiä poikkeuksia ole suuri joukko, eikä niiden olemassaolo johdu pelkästä sattumasta vaan hyvin määritellystä liitosta, joka on rakennettu yhteisen suostumuksen nojalle? Se on salainen liitto, monia vuosisatoja sitten järjestetty, säilyttämään mysterioita heikkojen ja kurjien ihmisten tietokärkkäältä katseelta, ainoastaan heidän omaa onneansa silmällä pitäen. Niin on laita, muuten ei voi ollakaan. Minä epäilen, eikö vapaamuurareillakin ole joku tuollainen mysterio oman järjestönsä perustana, ja siksipä juuri roomalaiskatolinen papisto heitä niin vihaa ja pelkää niissä kilpailijoita, pelkää että he jaottavat aatteen ykseyden, sillä sen toteuttamiseksi tarvitaan yksi ainoa lauma ja yksi paimen. Mutta nytpä minä kun puolustan omaa aatettani, menettelen niinkuin kirjailija, jonka teos ei kestä arvostelua. Riittäköön tämä sinänsä."
"Sinä olet ehkä itsekin vapaamuurari", huudahti Aljoosha. "Sinä et usko Jumalaan", hän lisäsi äänessään syvä surumielisyys. Mutta samassa hän vaikeni huomatessaan, että veljensä katseli häntä ivaten. "Kuinka sinä aiot lopettaa näytelmäsi?" hän odottamatta kysyi, luoden silmänsä alaspäin, "vai päättyykö se tähän?"
"Aikomukseni on lopettaa se seuraavaan kohtaukseen: kevennettyään sydämensä odottaa inkvisitori jonkun ajan saadakseen kuulla vankinsa vuorostaan puhuvan. Tämän äänettömyys on painostava. Hän on nähnyt vankinsa tarkkaavasti kuuntelevan häntä kaiken aikaa, silmät läpitunkevasti mutta hellästi luotuina vangitsijansa kasvoihin, ja nähtävästi aikomatta hänelle vastata. Vanhus tahtoisi kuulla hänen ääntään, kuulla vastaavan; parempi katkerat ja halveksivat sanat kuin hänen vaitiolonsa. Yht'äkkiä Hän nousee; hitaasti ja äänettömästi Hän lähestyy inkvisitoria, kumartuu häntä kohti ja lempeästi suutelee verettömiä 90-vuotiaan kasvoja. Siinä koko vastaus. Suuri inkvisitori värisee. Hänen suupielessään värähtelee suonenvedon tapaisesti. Hän menee ovelle, avaa sen ja puhuttelee Häntä: mene, Hän sanoo, mene, äläkä enää palaa… älä tule takaisin… älä milloinkaan! ja laskee hänet ulos pimeään yöhön. Vanki katoaa."
"Entä vanhus?"
"Suutelo polttaa hänen sydäntänsä mutta vanhus pysyy lujana omissa aatteissaan ja epäuskossaan."
"Entä sinä, samoin kun hän? Sinäkin!" huudahti Aljoosha epätoivoisesti mutta Ivan purskahti vielä äänekkäämpään nauruun.