Sokea, sokea! Kuollut, ei kuule! Et tiedä, missä paratiisissa olisin suojellut sinua. Paratiisi oli minulla sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, — mutta vähät siitä! Kaikki olisi ollutkin niinikään, kaikki olisi jäänytkin niinikään. Olisitpa vaan puhutellut minua kuin ystävää, niin olisimme iloinneet yhdessä ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme. Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitä siltä, jospa olisit rakastanutkin toista! Olisit kävellyt hänen kanssansa ja minä olisin katsellut toiselta puolen katua… Oi, olipa mitä tahansa, jospa vaan kerrankin aukaisisi silmänsä. Jospa silmänräpäykseksi, — yhdeksi silmänräpäykseksi vaan! — katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimo! Oi, yhdestä katseesta hän vaan ymmärtäisi!
Oi, luontoa! Suurin onnettomuus on, että ihmiset ovat yksin maan päällä! "Onko kedolla elävää ihmistä?" — huudahtaa sankari venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, ehk'en sankarikaan ole, vaan ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää mailmaa. Aurinko nousee, vaan — katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla — kuolleita. Ihmisiä vaan ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä — siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa toisianne" — kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku napsaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä seisovat vuoteen vieressä, ikäänkuin odottaen häntä… Ei, vaan todellakin, kun hän huomenna viedään pois, niin kuinka minun silloin käy?
Loppu.