Ämmä tuli medaljonkineen — joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama — suveniiri, näet. Minä tarjosin kolmekymmentä ruplaa. Hän alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että kalu säilytettäisi, — tietysti, se säilytetään. Sanalla sanoen, yht'äkkiä tuli hän viiden päivän kuluttua vaihtamaan sitä rannerenkaasen, joka ei maksanut kahdeksaa ruplaakaan; minä, tietysti, en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämäpä vaihtoikin hänelle medaljongin.
Saatuani sen tietää samana päivänä, nuhtelin siitä lempeästi, vaan lujasti ja järjellisesti. Hän istui sängyssä, katseli lattiaan ja koputteli oikean jalkansa terää mattoon (tämä oli hänen tapansa); ilkeä hymy oli hänen huulillansa. Silloin ilmoitin minä levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on oikeus katsella elämää omilla silmilläni, ja — että minä, ottaessani hänen talooni, en salannut häneltä mitäkään.
Hän hypähti yht'äkkiä ylös, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja — mitäs luulette — polki minulle yht'äkkiä jalkaansa; se oli peto, se oli vihanpuuska, se oli peto vihanpuuskassa. Minä kangistuin hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Vaan minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan häneltä pois osallisuuden asioissani. Hän naurahti vastoin silmiäni ja lähti ulos talosta.
Seikka oli se, ett'ei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos korttierista. Ilman minutta ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo kihlattuina. Iltapuoleen hän palasi, minä en sanonut sanaakaan.
Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä suljin kassan ja lähdin tätien luo, heidän kanssaan olin lopettanut tuttavuuden oitis häiden jälkeen, en tahtonut heitä luokseni enkä itse mennyt heidän luo. Nyt kävi vaimoni näköjään heidän luonansa. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä: "Se oli", sanoivat, "teille oikein". Vaan heidän nauruansapa minä odotinkin. Samassa huusin minä nuorimman naimattoman tädin, annoin hänelle edeltäkäsin viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli hän luokseni, sanoen. "Asiaan on sekotettu muudan luutnantti Jefimovitsh, teidän entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin. Tämä Jefimovitsh oli tehnyt minulle enin pahaa rykmentissä, ja kuukausi sitten oli hän pari kertaa häpeämättä tullut lainakassaani, muka, panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän alkoi silloin vaimoni kanssa naureskella. Minä menin silloin hänen luoksensa ja sanoin hänelle, ett'ei hän enää saisi tulla luokseni entisten asiaimme tähden; — vaan mitäkään ajatusta semmoisesta ei minun päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin vaan, että hän muuten oli röyhkeä. Ja nyt ilmoitti täti yht'äkkiä, että heillä oli yhtymys määrätty ja että koko asiaa välitti muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen luonaan" sanoi, "vaimonne nyt käykin".
Tämän kohtauksen kerron lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä asia minulle kolmesataa ruplaa, vaan kahdessa vuorokaudessa sain toimeen sen, että tulin seisomaan viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana ja kuuntelin vaimoni ensimmäistä "kohtausta" Jefimovitshin kanssa. Odottaessa oli meillä sen päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta merkillinen keskustelu.
Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen minua pilkallisesti ja koputellen jalkaansa lattiaan. Katsellessani häntä, johtui yht'äkkiä päähäni ajatus, että hän koko viimeisen kuukauden, tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei ollut ollenkaan luonteensa mukainen, voipipa sanoa — oli aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, riitainen olento, joka ei juuri ollut häpeämätöin, vaan kelvotoin, ja itse kiusaa tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sellainen raivostuu, niin, vaikka hän astuisikin rajan yli, siitä kuitenkin näkee, että hän itse vaan ponnistelekse, itseään vaan kiihottaa, ja että hänen itsensä on mahdotointa hillitä siveyttään ja häveliäisyyttään. Senpä tähden sellaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'ei usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisnuteen tottunut ihminen lieventää päinvastoin aina tekoaan, toimii häjymmin, vaan järjestyksen ja soveliaisuuden muodossa, ja vaatii itselleen etevyyttä muiden ylitse.
— Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin pilvistä pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.
— On, minua pyydettiin, upsierien päätöksen mukaan, poistumaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-ero hakemukseni.
— Pelkurina siis ajettiin pois?