"Hän on saanut tietää sähkösanomista", ajattelin minä, "Degrierinkin tuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja."
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani ajatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi hämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni "baboulinkan" oppaana.
Meikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa. Ilmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki ja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat ikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli 12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain ja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali Polinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti Blanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen löytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia. Isoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän kenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän sisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin kanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti Blanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle, luultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän ilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen, vaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali näki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin basiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin. Tämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin, taistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän merkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys ja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli sekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja löytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr. Astley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.
"Kas, tässä minä olen — sähkösanoman sijasta", sanoi vihdoin isoäiti katkaisten äänettömyyden. "Ette kai odottaneetkaan."
"Antoni da Vasiljevna … armas täti … millä tavalla te…" änkytti onneton kenraali.
Jos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi kenraali saanut halpauksen.
"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on rautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja jättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä sähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä asti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se ranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä."
"Kyllä, rouvaseni", puuttui ranskalainen puheeseen, "uskokaa, minä olen niin ihastunut … se on ihmeellistä … nähdä teitä täällä … mikä iloinen yllätys…"
"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet, semmonen. Minä en usko sinua ollenkaan", — hän uhkasi sormellaan. "Kukas tuo sitten on", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. "Koketti ranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä. Täkäläisiä, vai?"
"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges on tässä; he asuvat täällä hotellissa", esittelin minä.