"Säästäkää sukkeluuksianne", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Minä pyydän teitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr. Astleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei tarvita. Hän itse…" Polina keskeytti lauseensa.
"Mr. Astleylleko", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut ovelta.
"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa", ajattelin minä. Lähdin etsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta vihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa muutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti, ja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme olleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko mustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta näytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen sisältöä. "Hm! Hän on siis Polinan uskottu", juolahti vaan mieleeni. En uskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta ajateltavaa kuin rakkaus.
Tuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari kiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty kysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin suinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt antautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen hartaan — kuten minusta tuntui — toivomuksensa mukaan ja lähdin sinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen seurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges näytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti neiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen "äitinsä" ollut niiden perillä ensinkään.
Heillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa varmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli työhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän, pilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin valittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua. Sisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata liikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään hymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan asentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti Blanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua kärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.
"Aleksei Ivanovitsh", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla äänellä, "sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista, erittäin ihmeellistä … sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua ja perhettäni kohtaan … sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä…"
"Oh, tuosta ei tule mitään", keskeytti Degrier vihaisesti. "Hyvä herra Alexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on lyönyt väärän äänen … hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne — tai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan perikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan…"
"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten", keskeytin minä.
"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota hirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos vielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos hän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin on menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten…"
"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen", keskeytti kenraali kiivaasti. "Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään, hänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan, että asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin. Jos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko omaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun itseni sitten!" — Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka halveksuen kääntyi poispäin. — "Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät, pelastakaa meidät!"