Mr. Astley oli heti rientänyt isoäidin luo ja lainasi tälle arvelematta 3,000 frankia. Viipymättä kauvempaa, heitti hän hyvästit ja lähti.
"Nyt lähde sinäkin, Aleksei Ivanovitsh. Minulla on vielä toista tuntia aikaa, tarvitsen levähtää — tuntuu kuin olisin rikkiruhjottu. Älä sinä minua toru, vanhaa hupsua. En tahdo enään moittia teitä nuoria kevytmielisyydestänne enkä liioin tuota onnetonta kenraalianne. Rahoja hän ei kuitenkaan minulta saa, hän on liian typerä mielestäni, vaikka enhän minä, vanha hupsu, ole viisaampi kuin hänkään. Jumala on rangaissut vanhoilla päivilläni minua ylpeydestäni. Hyvästi nyt! Marfusha, autas minua ylös."
Jätin isoäidin hyvästi ja lupasin tulla asemalle saattamaan. Hänen matkansa kovaonninen loppu olisi varmaan tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, jos eivät muut seikat tällä kertaa olisi enemmän kiinnittäneet huomiotani. En voinut istua sisällä huoneessani, menin käytävään ja juoksin rappuja alas vähän rauhoittuakseni ulkoilmassa. Kirjeeni Polinalle oli selvä ja vääjäämätön. Ratkaisu näytti olevan ovella. Degrier oli poissa sen mukaan kuin minulle oli kerrottu hotellissa. Jos en voi tulla Polinan ystäväksi, niin ehkä hän tarvitsee palvelijan. Jollain tavoin täytyy minun olla hänelle hyödyksi — välitän edes hänen kirjevaihtoaan!
Vähän ennen junan lähtöä tulin asemalle ja autoin isoäitiä vaunuun. Hän oli ottanut yksityisvaunun itselleen ja palvelijoilleen.
"Kiitoksia, isäseni, uhrautuvasta avuliaisuudestasi", sanoi hän hyvästiä heittäissään. "Ja muistuta Praskovjaa eilisistä sanoistaan. Minä odotan häntä."
Minä lähdin kotiin. Tullessani kenraalin huoneen ohi tapasin Fedossjan ja kysyin häneltä, kuinka kenraalin laita oli. "Ei mitään hätää, isäseni", vastasi hän nolona. Tahdoin kumminkin itse nähdä tätä, mutta jäin ällistyneenä ovelle seisomaan, kun näin neiti Blanchen istumassa kenraalin rinnalla. Kumpikin oli mitä oivallisimmalla tuulellaan. Myöskin rouva de Cominges oli siellä ja sohvalla istuen katseli täynnä äidillistä arvokkaisuutta molempia lempiviä. Kenraali näytti ilosta hullaantuneen. Hän laverteli mielettömyyksiä. Kasvot hermostuneen naurun vääristäminä olivat tuhansissa rypyissä, jotta ei silmiäkään näkynyt. Kuulin Blanchelta itseltään, että tämä oli tullut vaan "kuivaamaan hänen kyyneleitään". Kenraali-parka ei tiennyt kohtalonsa olevan jo ratkaistun. Blanche oli nimittäin pannut jo tavaransa kuntoon matkustaakseen ensi aamujunalla Pariisiin.
En tahtonut häiritä näitä molempia onnellisia, vaan käännyin kynnykseltä ja menin huoneeseeni. Ovea avatessani äkkäsin erään olennon istuvan tuolilla akkunan luona. Hän ei liikahtanutkaan minun tullessani. Kiiruhdin hänen luokseen, ja — sydämeni seisahtui: se oli Polina!
XII.
Minä huudahdin.
"Mikä teidän on", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja synkkä.