Raskolnikov lähetti heti jonkun nopeasti noutamaan lääkäriä. Eräässä läheisimmistä taloista asui sellainen.
— Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä, toisti hän Katerina Ivanovnalle, — älkää vaan olko rauhaton, minä maksan hänet. Eikö täällä ole yhtään vettä?… Ja tuokaa tänne jokin pöytäliina, pyyhinliina tai jokin sellainen, mutta nopeasti! Eihän vielä tiedetä, mikä paikka hänessä ja miten hän on haavottunut… Hän on vain haavottunut, ei kuollut, se on varmaa. Mitähän lääkäri mahtanee sanoa?
Katerina Ivanovna kiiruhti ikkunan luo; siellä oli tuolilla savimalja, jossa oli vettä ja joka oli varattu alusvaatteitten pesoa varten. Katerina Ivanovna ei voinut sietää mitään likaisuutta ja uhrasi ennen yörauhansa kuin kärsi mitään likaa huoneessa, mutta kun hänellä ei ollut tarpeeksi liinavaatteita, täytyi hänen käyttää vähintäin kaksi yötä viikossa pesemiseen. Hän tarttui maljaan viedäkseen sen sohvan ääreen, mutta oli vähällä kaatua. Raskolnikov oli sillä välin saanut käsiinsä pyyhinliinan, jonka hän kastoi ja alkoi pestä verta Marmeladovin kasvoista. Katerina Ivanovna seisoi vieressä, pani kätensä rintaansa vasten, eikä voinut hengittää. Hän tarvitsi itse apua. Raskolnikov alkoi käsittää, että hän ehkä teki tyhmyyden antaessaan tuoda haavottuneen tänne. Polisit olivat myös vielä jälellä tietämättä mitä oli tehtävä.
— Polja, huudahti Katerina Ivanovna, — juokse nopeasti Sonjan luo.
Ellet tapaa häntä kotona, niin sano siellä jollekin, että hänen isänsä
yli on ajettu, ja että hän heti tulee tänne kotiin tultuaan. Nopeasti,
Polja! kas tässä, ota kaulaliina mukaasi!
— Juokse, minkä ennätät, huusi pikkupoika äkkiä tuoliltaan ja vaipui sitten taas takasin entiseen vaiteliaisuuteensa.
Tällä välin oli huoneesen tullut niin paljon ihmisiä, ettei neula olisi voinut pudota laattialle. Polisit olivat menneet niin ettei heitä enää ollut jälellä kuin yksi; tämä jäi vielä jälelle ja koitti ajaa väkijoukkoa pois. Mutta sitävastoin tunkeutuivat melkein kaikki rouva Lippewechselin vuokralaiset läheisiin huoneisiin. Katerina Ivanovna raivostui.
— Ettekö voi edes antaa hänen kuolla rauhassa! huusi hän ihmisille… — Mitä teillä on täällä katselemista!… Vieläpä paperossitkin suussa!…
Hän yski. — Joku hattukin päässä! Ulos! Kunnioittakaa toki ainakin kuolevaa!
Hän yski niin että hän oli miltei tukehtua, mutta soimaukset auttoivat. Katarina Ivanovnaa pelättiin ilmeisesti; toinen toisensa jälkeen peräytyi tuntien sitä mielihyvän tunnetta, jonka voi havaita jokaisessa, myös läheisissä ihmisissä silloin kun jotakuta äkkiä kohtaa onnettomuus, ja mistä ei poikkeuksetta kukaan ihminen ole mitä vilpittömämmästä myötätunnostaan ja sisällisimmästä osanotostaan huolimatta täydelleen vapaa.
Oven takaa kuului jo sitäpaitsi ääniä, jotka puhuivat sairalasta, ja siitä, ettei tulisi huolia kenestäkään.