— Pappi! toisti kuoleva pitemmän vaitiolon jälkeen.
— Häntä on lähdetty noutamaan! huusi Katerina hänelle. Marmeladov oli taipuvainen ja pysyttäysi levollisena. Hän etsi vaimoaan aroin, huolestunein katsein; tämä kääntyi takasin hänen puoleensa ja asettausi vuoteen pääpuoleen. Marmeladov rauhottui hieman, vaan ei pitkäksi aikaa. Hänen silmänsä kiintyivät pikku Lidotshkaan (hänen lemmikkiinsä), joka oli eräässä nurkassa, värisi ja katseli häntä kummastunein, lapsellisine silmineen.
— Aa … h… Marmeladov katsahti häneen ja näytti mielivän sanoa jotakin.
— Mitä tahdot? huusi Katerina Ivanovna hänelle.
— Avojalka, avojalka! änkytti hän ja osotti puolihulluin katsein tytön paljaita jalkoja.
— Vait! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena. — Tiedät itse paraiten, miksi hän on avojalka!
— Jumalan kiitos, lääkäri on täällä! huusi Raskolnikov ilosena.
Lääkäri astui sisään; hän oli vanha, pedanttinen saksalainen, joka katseli epäilevästi ympärilleen, astui sairaan luo, koetteli hänen valtasuontaan, tutki tarkoin pään ja riisui häneltä Katerina Ivanovnan avulla aivan verestyneen paidan ja paljasti sairaan rinnan. Koko rinta oli musertunut ja silpoutunut, useat oikeanpuoliset kylkiluut olivat poikki. Vasemmalla puolella näkyi aivan sydämen kohdalla onnettomuutta ennustava, suuri, tummankeltanen pilkku, kamalan hevoskavion iskun jälki. Lääkäri näytti arvelevalta.
Polisi kertoi hänelle, että sairas oli tarttunut pyörään ja laahaantunut noin kolmekymmentä askelta kivitystä myöten.
— Omituista, että hän on tullut tajuihinsa, kuiskasi lääkäri
Raskolnikoville.