Porfyrius Petrovitsh katsoi häneen terävästi ja räpäytti silmäluomiaan aivan kuin iskien silmää hänelle. Ja Raskolnikovista tuntui myös siltä kuin olisi Sametovkin iskenyt silmää hänelle.
— Hän tietää kaikki! johtui hänen mieleensä salaman lailla.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä moisen pikkuasian vuoksi, jatkoi hän. — Panttaamani esineet ovat korkeintaan viiden ruplan arvoset, mutta ne ovat kallisarvoisia muistoja, ja minun täytyy tunnustaa tulleeni sangen surulliseksi saadessani tietää…
— Siksi sinä eilen jouduit suunniltasi, kun minä kerroin Sosimoville, että Porfyrius kuulustaa kaikkia, joilla oli pantteja vanhuksella, sanoi Rasumihin.
Raskolnikov heitti häneen raivoisan silmäyksen, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi hänelle:
— Sinä näyt tekevän pilaa minusta, veikkoseni. Ehkä minä pidän liian suurta ääntä näistä sinun silmissäsi merkityksettömistä esineistä, mutta sinun ei silti tarvitse pitää minua egoistisena. Minun silmissäni eivät nämä pikkuesineet ole mitään pikkuasioita. Minä sanoin sinulle äsken, että tuo hopeakello on ainoa muisto isäni omaisuudesta. Äitini on tullut tänne, sanoi hän Porfyriukselle, ja jos hän saisi tietää, jatkoi hän kääntyen taas Rasumihinin puoleen ja koettaen saada äänensä värisemään — että kello on kadonnut, joutuisi hän epätoivoon.
— Ah, enhän minä tarkottanut mitään pahaa, päinvastoin! lausui
Rasumihin loukkaantuneena.
"Ihmettelen, näyttelinköhän oikein?… Oliko se aivan luonnollista?…
Enkö mennyt liiallisuuksiin?" ajatteli Raskolnikov vavisten itsekseen.
"Viimeinen lause oli joka tapauksessa tarpeeton."
— Koska tuli rouva äitinne kaupunkiin? kysyi Porfyrius.
— Eilen illalla.