— Tehän voitte pyytää palkkiotanne. Tepä vasta olette omituinen ihminen! Te olette niin täydellisesti itseksenne, ettei teillä ole edes selvillä seikat, jotka suorastaan koskevat teitä.
— Hyvä, Rodja! Sitä en minäkään tiennyt! huudahti Rasumihin. Lähdenpä jo tänään lukuyhdistykseen ja pyydän saada nähdä tuon lehden.
— Mutta miten te tiedätte, että tuo tutkielma on minun kirjottamani?
— Sain sen aivan äskettäin tietää toimittajalta, jonka tunnen henkilökohtasesti… Se on suuresti kiinnittänyt mieltäni.
— Jos muistan oikein, koetin kuvata rikoksentekijän sieluntilaa hänen tehdessään tekoaan.
— Aivan niin, ja te olette sitä mieltä, että rikoksen tekoa aina seuraa sairaaloinen tila rikoksentekijässä. Mutta toinen aate, jonka ohimennen mainitsette tutkielmanne lopussa, kiinnittää kuitenkin mieltäni enemmän. Te sanotte nimittäin, että maailmassa on sellaisia yksilöitä, joilla on oikeus tehdä rikoksia ja joille lait eivät ole esteenä.
Raskolnikov nauroi tälle väärälle tulkitsemiselle.
— Miten? Oikeus tehdä rikoksia? sanoi Rasumihin surullisesti.
— Ei, ei, niin ei se vallan ollut, sanoi Porfyrius. Hän jakaa ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin. Tavallisten täytyy totella, eikä heillä ole oikeutta rikkoa lakia. Mutta ei-tavallisilla on sitä vastoin oikeus tehdä kaikellaisia rikoksia ja uhmailla lakia vastaan yksistään siitä syystä, että he eivät ole tavallisia. Sillä luulen minä teidän esittäneen asian.
Raskolnikov nauroi taasen. Hän ymmärsi Porfyriuksen tarkotuksen ja koska hän selvästi muisti tutkielmansa sisällön, hän päätti tarttua syöttiin.