— Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, — vielä vallan lapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, — missä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli tylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.
— Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, — kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja veti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja käskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!
— Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, — otan teille heti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä neiti asuu?
— Tiehenne!… Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas käsillään.
— Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä! Poliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. — Tämäpä vasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan ryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!
— Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.
— Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti penkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.
— Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin kokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on repeytynyt… Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!… Ehkäpä hän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää… Nykyään tapaa useita sellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen neiti, — ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.
Ehkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä — "hienoja ja kunnollisia", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.
— Pääasia on, arveli Raskolnikov, — ettei häntä anneta tuon katalan käsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen hänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene tiehensäkään!