— Niin, se kai on parasta, vastasi Rasumihin.
He läksivät molemmat. Puolituntinen kului. Raskolnikov avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja pani kädet pään alle.
— Kuka hän on? Kuka on tämä mies? Missä oli hän tuona hetkenä ja mitä on hän nähnyt? Hänen on täytynyt nähdä kaikki, se on selvää ja ilmeistä. Miksi ei hän ole näyttäytynyt aikasemmin? Ja kuinka on hän voinut nähdä sen?… Hm!
Vavistus karmi hänen selkäpiitään… Mutta, rasia, jonka Mikolai löysi oven takaa, eikö sekin ole todistus? Janan sadastuhannesosasta voi tulla niin suuri todistus kuin Egyptin pyramidi! Ohi lentävä kärpänen on voinut nähdä sen!… Mutta onkohan se mahdollista?
Hän huomasi vastentahtosesti, että voimat äkkiä alkoivat pettää häntä.
"Sitä minun olisi pitänyt ajatella edeltä käsin", kuiskasi hän katkeran ivallisesti. — "Miten voin ryhtyä sellaiseen tuntiessani itseni?… Miten voinkaan ottaa kirveen käteeni ja tahrata itseäni vereen! Minähän tiesin, minähän voin jo edeltäpäin tietää…" kuiskasi hän epätoivossaan.
Ajatukset ajoivat sätkytellen takaa toisiaan aivoissa.
"Ei, ne ihmiset eivät ole sitä laatua. Nykyinen hallitsija, jolle kaikki on luvallista, hävittää Toulonin, murhaa Parisissa, unohtaa armeijan Egyptiin, uhraa puoli miljonaa ihmistä sotaretkellään Moskovaan ja laskee siitä leikkiä Vilnassa. Kuoltuaan hän korotetaan jumaluuteen. Hänelle on kaikki luvallista! Sellaiset ihmiset eivät voi olla lihaa ja verta, heidän täytyy olla rautaa!"
Hänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan ja hän melkeinpä hymyili.
"Napoleon, pyramidit, Waterloo — ja pieni, inhottava reistratorin leski, ilkeä akka, koronkiskuri, jolla on punanen matka-arkku vuoteensa alla! Kuka voinee sulattaa sen! Eipä edes Porfyrius Petrovitsh! Tahtoisiko ehkä Napoleon ryömiä vanhan akan vuoteen alle? Hyi helvetti!"