— Minä olen tullut luoksenne kahdesta syystä. Ensiksi tahtoisin tulla teitä henkilökohtasesti tuntemaan, koska jo kauvan olen kuullut teistä paljon hyvää, ja toiseksi toivoisin, ettette kieltäytyisi olemasta minulle avullinen asian suhteen, joka suorastaan koskee sisarenne etua. Jos ette tahdo suosittaa minua, niin hän ehkä ei tahdo laskea minua edes eteiseensä, mutta teidän avullanne —.
— Älkää luottako minuun, keskeytti hänet Raskolnikov.
— Suvaitsetteko, että teen teille erään kysymyksen? Eikö äitinne ja sisarenne saapuneet tänne eilen?
Raskolnikov ei vastannut.
— Minä tulin itse tänne toissa päivänä. Näettekö Rodion Romanovitsh, minä en tule tänne puolustaakseni itseäni, sillä se on aivan tarpeetonta. Mutta sanokaa minulle, mitä pahaa minä olen tehnyt? Raskolnikov tarkasteli häntä äänettömyyden kestäessä.
— Te syytätte minua kaiketi siitä, että minä omassa talossani olen vainonnut orpotyttöä? Mutta ajatelkaa vaan, että minä myöskin olen ihminen ja nihil humanum … samalla sanoen minäkin voin rakastua, voin rakastaa ja silloinhan voi kaiken selittää mitä luonnollisemmalla tavalla. Kun minä intohimoni johdosta tein ehdotuksen, että hänen pitäisi paeta kanssani Amerikkaan tahi Sveitsiin, oli minulla häntä kohtaan mitä kunnioitettavimpia tunteita ja toivoin, että me molemmat tulisimme onnellisiksi. Itse olen tehnyt itseni onnettomaksi, siksi saatte näyttää minulle armeliaisuutta.
— Minä en tiedä, oletteko oikeassa tahi väärässä mutta te olette herättänyt minussa inhoa ja minä pyydän teitä menemään tiehenne.
Svidrigailov nousi.
— Älkää antako hämmästyttää itseänne, sanoi hän. Mitään epämieluista ei olisi tullut kysymykseen, jollei tuota kohtausta puutarhassa olisi ollut. Marfa Petrovna…
— Marfa Petrovnan olette te kertomusten mukaan tappanut.