— Mistä te puhutte hänen kanssaan, kun hän tulee? kysyi Raskolnikov viimein.
— Me puhumme tavallisista asioista … ainoastaan pikku-asioista.
— Ehkä tämä kaikki, mitä puhutte, on valhetta, sanoi Raskolnikov.
— Minä valhettelen harvoin, vastasi Svidrigailov ajatuksissaan; hän ei ole huomaavinaan kysymyksessä olevaa loukkausta.
— Oletteko koskaan ennen nähnyt noita kummituksia?
— Kyllä, kerran, ainoastaan kerran elämässäni. Minulla oli palvelija, Fika, joka äskettäin on haudattu. Kerran huusin minä hajamielisyydessä: Fika, anna minulle piippu! Hän tuli sisään ja meni suoraan piippuhyllyn luo. Minä ajattelin heti, että hän tahtoi kostaa minulle, sillä minä olin nuhdellut häntä vähä ennen hänen kuolemaansa. — Kuinka uskallat sinä tulla tänne sisään kyynärpäät rääsysinä? Ulos lurjus! huusin minä. Hän meni ulos, eikä tullut enään takasin. Minä en puhunut siitä Marfa Petrovnalle.
— Puhukaa lääkärille.
— Itsekkin tiedän olevani sairas, vaikken voi ymmärtää, mitä minulta puuttuu. Uskotteko te kummituksiin?
— En, minä en usko mihinkään kummituksiin, huusi Raskolnikov melkein raivostuneena.
— Mitä sanotaan tavallisesti sellaisessa tapauksessa, mumisi Svidrigailov itsekseen, katsellen sivulle ja kumartaen päätään alas, sanotaan: sinä olet sairas ja se on ainoastaan harhakuva ilman todellisuutta. Onko se ehkä ajatuksen mukaista? Niin paljon olen minäkin samaa mielipidettä kuin he, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan sairaille. Mutta se todistaa ainoastaan, että kummitukset voivat näyttäytyä vain sairaille ihmisille, ja että niitä itse asiassa ei olekkaan.