III.
Asia oli se, että hän viimeiseen silmänräpäykseen asti oli pitänyt sellaista päätöstä mahdottomana. Vielä lopussa oli hän vakuutettu siitä, eikä voinut vähääkään aavistaa, että kaksi avutonta ja köyhää naista voisi vetäytyä hänen vallastaan. Tämä vakaumus oli suureksi osaksi lisännyt hänen turhamielisyyttään ja ääretöntä itsetuntoaan, jota paraiten olisi voinut kutsua: itsekunnioitukseksi. Pietari Petrovitsh oli työllään korottanut itsensä alhaisesta asemasta ja oli hänellä sairaaloinen tapa ihmetellä itseänsä, hän arvasi kykynsä ja ymmärryksensä hyvin suuriksi ja vieläpä keikaili yksinäisinä tunteina peilin edessä. Mutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa rakasti ja kunnioitti hän rahojaan, jotka hän oli koonnut työllä tahi muulla tavalla. Ne asettivat hänet, ajatteli hän, yhdenarvoseksi kaiken ja kaikkein kanssa.
Kun hän kerskui Dunjalle aikomuksestaan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta Dunjan huonosta maineesta, puhui hän sisäisestä vakaumuksesta ja tunsi lisäksi syvää kammoa sellaista — ilkeätä kiittämättömyyttä kohtaan. Kuitenkin oli hän jo rakastellessaan Dunjaa, täydellisesti vakuutettu kaiken tuon lorun perättömyydestä, jonka myöskin Marfa Petrovna avonaisesti oli torjunut ja johon koko kaupunki kauvan aikaa sitten oli lakannut uskomasta. Niin, eipä hän nytkään olisi voinut kieltää, että jo silloin kaikki oli hänelle tunnettua. Siitä huolimatta piti hän päätöstään, korottaa Dunja itsensä arvoiseksi, hyvin suurena ja katsoi sitä jaloksi tehtäväksi. Mainitessaan tätä Dunjalle oli hän pukenut erään rakkaimmista, salaisista ajatuksistaan sanoihin, eikä hän voinut käsittää, mikseivät toiset ihmetelleet yhtä paljon tätä tekoa. Kun hän tuona päivänä jätti käyntinsä Raskolnikovin luona, astui hän sisään tuntien olevansa hyväntekijä, joka on valmis korjaamaan hyvien tekojensa hedelmän ja saamaan kuulla miellyttäviä ylistysrunoja. Siksi ei ole ihmeteltävää, että hän, mennessään rappusia alas, tunsi itsensä suuresti loukatuksi ja halvennetuksi.
Mutta Dunja oli hänelle aivan välttämätön; eroa hänestä ei saattanut ajatellakkaan. Monta vuotta oli hän haaveksinut avioliittoa, mutta hän keräsi yhä enemmän rahaa ja odotti. Hän oli takertunut tuohon hurmaukseen, salaperäiseen toivoon, että hyvin kasvatettu, köyhä tyttö (köyhä pitäisi hänen olla), hyvin nuori, perin kaunis, jalo ja sivistynyt, erittäin ujo ja monet kärsimykset kestänyt, antautuisi kokonaan hänelle ja läpi koko elämänsä katsoisi häntä pelastajakseen, ollen valmis kuolemaan kunnioituksesta häneen, ollen nöyrä ja ihmettelisi häntä ja ainoastaan häntä. Eikö hän ollut jo montaa kuvaa, montaa yksityiskohtaa mielikuvituksessaan tuosta lumoavasta ja rakastetusta aineesta itsellensä muodostanut. Ja nyt oli melkein kaikki näiden vuosien unet toteutuneet. Avdotja Romanovnan kauneus ja sivistys olivat hänet kahlehtineet, hänen avuton asemansa oli kiihottanut häntä liiallisuuteen asti. Tässä oli hänelle enemmän kuin hän oli uneksinutkaan; ylpeä, lujaluonteinen, siveä morsian, jonka sivistys ja henkinen kehitys oli suurempi kuin hänen (sen hän tiesi), ja sellainen olento olisi läpi koko elämänsä hänelle, hänen suosiostansa orjamaisen kiitollinen ja kunnioituksesta kumartuisi tomuun hänen edessänsä, hänen ollessaan rajaton ja kaikkivoipa hallitsija! Tapahtui sattumalta niin, että hän vähää ennen pitkän harkintansa loppua oli päättänyt muuttaa tämän elämänsä tehtävän toiselle uralle ja etsiä itsellensä suurempi vaikutuspiiri, siten tullakseen korkeammalle yhteiskunnassa, jota hän kauan ja kaipauksella oli ajatellut. Hän oli muutamin sanoin päättänyt etsiä onneansa Pietarissa. Hän tiesi, että voitiin saavuttaa paljon, hyvin paljon naisten muutettua hänen luoksensa. Kauniin, kelvollisen ja sivistyneen naisen ihastusvoima voisi alati sulostuttaa hänen elämäänsä, tehdä hänen talonsa miellyttäväksi ja levittää kunniaa hänen ympärillensä … ja nyt … oli kaikki hävinnyt. Tämä äkillinen hirmuinen ero vaikutti häneen kuten salaman isku. Se oli kylläkin hirveätä pilaa … hullutusta. Hänhän oli vain pöyhkeillyt, ei ollut kertaakaan ollut tilaisuudessa sanomaan ajatustaan; hän oli vain hiukan laskenut leikkiä, horjahtanut mielialastaan ja se sai niin totisen lopun. Hän oli vielä lisäksi saanut Dunjan rakastumaan tapoihinsa, valliten häntä jo mielikuvituksessaan … ja nyt…! Ei, huomenna, huomenna on kaikki taasen saatava kuntoon, saatava järjestykseen uudelleen. Mutta ennen kaikkea täytyy tuo ylpeä poika, tuo poikanulikka, joka on kaiken syy, tehdä vaarattomaksi. Epämiellyttävällä tunteella tuli hän vapaaehtoisesti ajatelleeksi Rasumihinia … mutta sen suhteen rauhoittui hän pian — puuttui ainoastaan, että hänkin esiintyisi samalla tavalla kuin toiset! — Mutta todellisuudessa pelkäsi hän eniten Svidrigailovia… Sanalla sanottuna hänen päänsä oli täynnä huolia.
* * * * *
— Ei, minussa on suurin syy —, sanoi Dunja syleillessään ja suudellessaan äitiään. — Hänen rikkautensa kiusasi minua, mutta minä vannon, veljeni, että en aavistanut hänen olevan niin katalan ihmisen! Veljeni, älä tuomitse minua!
— Jumala on meidät pelastanut, kuiskasi Pulcheria Alexandrovna, vaikka hän vielä töin tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.
He olivat kaikki iloisia, vieläpä viiden minuutin kuluttua nauroivatkin. Mutta Dunetska rypisti kulmakarvojaan silloin tällöin ja kalpeni ajatellessaan mitä oli tapahtunut.
Rasumihin oli ihastunut, vaikkakaan ei uskaltanut avonaisesti näyttää iloansa. Mutta Raskolnikov istui samalla paikalla, tyynenä ja synkkänä. Dunja luuli hänen vielä olevan suutuksissaan ja Pulcheria Alexandrovna katsoi häneen pelokkaasti.
— Mitä Svidrigailov sanoi minulle? kysyi Dunja mennen hänen luoksensa.