— Tuo kaakki se sitten vetää!
— Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin tuollasten kärryjen eteen?
— Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!
— Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen, hypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä eteen. — Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä, — ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi lyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille, sanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä ruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.
— Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. — Kuulettehan, että hän lupaa laskea täyttä laukkaa!
— Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.
— Sehän vasta juoksee!
— Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!
— Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja pilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on tilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu punaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja nahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa lakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun aihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa! Pari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa. Kuuluu huuto: "Nyt!" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse askeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja notkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat raesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat entistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia lakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen juoksemaan.
— Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies joukosta.