Hän aikoi juuri avata oven, kun se samalla aukeni itsestään. Hän vavahti pelästyneenä ja peräytyi. Ovi avattiin hiljaa ja varovasti ja sisään astui — eilispäivän salaperäinen mies.
Mies pysähtyi kynnykselle, katseli Raskolnikovia hiljaisuuden vallitessa ja astui sitten askelta lähemmä. Hän oli vallan kaltasensa, sama haamu, sama puku, kuin päivää aikasemmin … vain hänen kasvoissaan oli tapahtunut suuri muutos. Hän näytti sangen huolestuneelta ja huokasi syvään. Paljoa ei puuttunut, ettei häntä olisi käsittänyt naiseksi.
— Mitä tahdotte? kysyi Raskolnikov kuolonkalpeana.
— Suokaa anteeksi minulle … minä olen rikkonut Teitä vastaan! sanoi hän hiljaa.
— Mitenkä?
— Ilkeällä viittauksella.
He katselivat toisiaan.
— Minä niin suutuin. Kun Te silloin … ehkette ollut aivan selvä … ja pyysitte portinvartijoita viemään Teidät poliisivartiokonttoriin, kysyessänne verta. Se suututti minua niin, että Teidän annettiin mennä ja että Teitä pidettiin juopuneena. Se suututti minua niin, etten voinut nukkua. Muistaessani Teidän osotteenne, tulin tänne eilen kysymään…
— Kuka tuli tänne? keskeytti hänet Raskolnikov. Eräs valonsäde alkoi pilkottaa hänelle.
— Minä!… Minä olen tehnyt väärin Teitä kohtaan.