— Niin, sitä hän on, myönsi Sonja.
— Tai lausuakseni yksinkertasemmin ja ymmärrettävämmin, on hän sairaloisessa tilassa.
— Niin … sairaloisessa…
— Sekä inhimillisyystunteesta että … niin sanoakseni sääliväisyydestä toivon voivani olla hänelle hyödyksi, syystä että huomaan häntä odottavan surullisen kohtalon. Ettekö Te juuri hanki vaatteita ja ravintoa tuolle onnettomalle perheelle?
— Suokaa minun kysyä, sanoi Sonja nousten, — ettekö eilen puhunut hänen kanssaan mahdollisuudesta saada eläkettä? Hän sanoi nimittäin, että Te olitte ottanut toimeksenne eläkkeen hankkimisen hänelle. Onko se totta?
— Ei, ei ollenkaan. Se on vain lorua. Minä vain mainitsin virkamiesten leskien mahdollisuudesta saada eläke … sen mukaan miten on puoltolauseita … mutta koska isävainajallanne ei viime aikoina ollut mitään virkaa, eikä hän myös ollut virantoimituksessa lain määräämää aikaa, ei äidillänne ole mitään toivottavaa. Hän siis toivoo saavansa eläkkeen?
— Kyllä … sitä hän tekee … sillä hän on sangen herkkäuskoinen ja hyväntahtonen ja uskoo yksinkertasuudessaan kaikkea ja … ja … niin on asian laita, sanoi Sonja nousten taas poistuakseen.
— Suokaa anteeksi … vielä ette ole kuullut kaikkea.
— Onko Teillä enempää sanottavaa? kysyi Sonja alakuloisena?
— On kyllä, mutta istuutukaa siksi aikaa. Sonja joutui hämilleen ja istuutui kolmannen kerran.