— Minä olen täysin järjissäni, mutta Te — Te olette konna! Minä olen kuullut kaikki, olen parhaani mukaan koettanut ymmärtää kaikkea, mutta tällä hetkellä en voi täysin ymmärtää menettelynne tarkotusta… Miksi olette aiheuttaneet kaiken tämän?… Minä en ymmärrä sitä. Minä en tosiaan sitä ymmärrä.
— Mitä olen tehnyt? Lopettakaa jo arvotusten jutteleminen! Olette ehkä juonut liiaksi.
— Te olette ehkä juonut liiaksi, vaan en minä. Minä en koskaan juo itseäni juovuksiin, sillä se olisi periaatteitani vastaan. Kuulkaa sanani!… Hän on itse omin käsin antanut sadan ruplan Sofia Semjonovnalle … minä näin sen, minä vannon, että se on totta! Hän on itse antanut hänelle rahaa, toisti Lebesjatnikov.
— Te olette varmaan tullut hulluksi … hävytön kukonpoika! huudahti Lushin. — Hänhän on itse omassa personassaan Teidän edessänne. Hänhän itse vakuutti joku minutti takaperin, ettei hän ollut saanut minulta enempää kuin tuon kymmenen ruplaa. Tällälailla olisin antanut hänelle enemmän?
— Minä näin sen … minä näin sen! huudahti Lebesjatnikov. —Vaikkei vala olekkaan sopusoinnussa periaatteeni kanssa, olen kuitenkin valmis tekemään tuomioistuimen edessä — sillä minä näin, miten Te salasesti pistitte setelin hänen taskuunsa. Minä olin sellanen narri, että uskoin Teidän tällä lailla tahtovan osottaa armeliaisuuttanne hänelle. Hänen sanoessaan hyvästiä ja Teidän seisoessanne hänen vieressä ovessa pistitte Te vasemmalla kädellä setelin hänen taskuunsa. Minä näin sen.
Lushin oli kalvennut.
— Miten uskallatte väittää jotakin sellasta! huudahti hän julkeasti. — Miten Te voitte nähdä setelin, seisoessanne ikkunan ääressä? Te olette uneksinut. Ja sitä paitsi olette likinäköinen. Te houritte!
— En. Vaikka seisoin jotenkin kaukana, näin kuitenkin kaikki. Ikkunan luona oli minun tosin vaikeata erottaa seteliä … se on totta … mutta minä tiedän, että se oli sadan ruplan seteli. Sillä antaessanne kymmenen ruplaa Sofia Semjonovnalle näin selvästi, että Te heti sen jälkeen otitte sataruplasen pöydältä… Minä seisoin vallan vieressä ja minussa syntyi aavistus, joka aikaan sai sen, etten unohtanut Teidän pitävän seteliä kourassanne. Te taitoitte sen ja salasitte koko ajan suletussa kädessänne. Sitten en enää ajatellut sitä, ennenkuin muutitte sen oikeasta kädestänne vasempaan, jolloin olitte kadottaa sen. Silloin ajattelin vielä kerran, että ajattelitte tehdä hänelle hyvän työn hänen itsensä tietämättä. Voitte kuvitella mielessänne, miten vakoilin Teitä, ja minä näin selvästi, miten Teidän onnistui kätkeä seteli hänen taskuunsa. Minä näin sen selvästi, sen vannon!
Lebesjatnikovin vaijettua kuului useita katkeroita huudahduksia. Kaikki saapuvilla olijat tunkeusivat Pietari Petrovitshin ympärille. Katerina Ivanovna hyökkäsi Lebesjatnikovia kohti.
— Andrei Semjonovitsh! Minä olen epäillyt Teitä! Suojelkaa meitä! Te olette ainoa, joka on asettanut häntä puolustamaan! Hänhän on isätön! Jumala on lähettänyt Teidät tänne! Andrei Semjonovitsh, pelastajani, isäni!