— Mitenkä silloin valitsisitte?
— Miksi kysytte mahdottomia? sanoi Sonja harmistuneena.
— Se siis olisi parempi että Lushin eläisi ja tekisi pahaa. Te ette edes uskalla valita!
— Enhän minä tunne Jumalan teitä… Miksi kysytte sellaista, johon ei voi vastata? Miten se voisi riippua minun päätöksestäni? Ja kuka voi julistaa minut tuomitsemaan, kuka saa elää ja kuka kuolla?
— Ei, luonnollisestikaan! Kun Te otatte Jumalan tahdon lukuun, ei minulla ole mitään sanomista, mutisi Raskolnikov.
— Sanokaa mieluummin suoraan, mitä aijotte… Te tarkotatte jotakin toista. Oletteko tullut tänne vain kiusataksenne minua?
Hän ei voinut kauvemmin hillitä itseään, vaan alkoi itkeä katkerasti. Raskolnikov katseli häntä synkästi ja vaijeten ja tällä lailla kului viisi minuttia.
— Sinä olet tosiaan oikeassa, Sonja, sanoi Raskolnikov ja näytti aivan äkkiä muuttuneelta. Pilkallinen uhma oli poissa ja äänellä oli vienompi väritys. — Minä sanoin sinulle eilen, etten tulisi pyytämään sinulta anteeksi … ja kuitenkin täytyy minun alkaa sillä… Sen, minkä sanoin Lushinista ja Jumalan tahdosta, lausuin vain omaan laskuuni… Tahdoin tällä lailla pyytää sinulta anteeksi.
Hänen kalpeat huulensa tekivät onnistumattoman yrityksen hymyillä. Hän painoi päänsä alas ja kätki kasvot käsiinsä.
Äkkiä tunsi hän vihan tunnetta Sonjaa kohtaan. Hän kauhistui, vavahti, nosti päänsä ja katseli häntä terävästi. Mutta kohdattuaan hänen huolestuneet katseensa, joista hän vain luki sisällistä rakkautta, katosi viha tykkänään. Hän oli pettänyt itseään, hän oli vaihtanut tunteen toiseen. Se merkitsi vain sitä, että hetki oli lyönyt.