— Sinä olet oikeassa, Sonja. Kaikki tämä on lorua. Sinä kai olet kuullut, että äitini on köyhä? Sisareni on sattumalta saanut hyvän kasvatuksen, ollen nyt pakotettu kuleksimaan maailmassa opettajattarena. Minä lueskelin, mutta en voinut ansaita elantoani, ollen tällöin pakotettu jättämään yliopiston joksikin aikaa. Jospa olosuhteeni olisivat olleet suotuisemmatkin, olisi minulla onnellisimmassa tapauksessa ollut toivo päästä kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluttua opettajaksi tai virkamieheksi tuhannen ruplan vuotuisella palkalla. Sillä välin olisi äitini voinut kuolla suruun ja hätään ja minun olisi ollut mahdotonta hankkia hänelle surutonta toimeentuloa. Ja sisareni sitten — niin, hänen olisi ehkä voinut käydä vielä huonommin. Ja mitä ilahuttaa minua elämä, kun minun koko elämäni ajan on sivuutettava kaikki, käännyttävä poies kaikesta, kun minun on unohdettava, että minulla on äiti ja kun minun on levollisesti ja arvokkaasti siedettävä sisareni häpäsyä? Miksi? Sen tähdenkö ehkä, että heidän hautaan jouduttuaan saisin alkaa alusta toisten kera — vaimon ja lasten, sittemmin kuollakseni heiltä jättämättä jälkeeni heille kopekkaakaan tai leipäpalasta? Niin, näetkö … silloin päätin anastaa vanhuksen rahat ja käyttää niitä ensimäisiin ja välttämättömimpiin tarpeisiin päästäkseni olemasta äitini taakkana. Aijoin käyttää niitä elannokseni yliopistoajalla ja lähimpänä sitä seuraavana aikana yliopistoluvut päätettyäni ja alkaa sitten uuden uran päästäkseni riippumattomaksi. No, luonnollisesti tein katalasti murhatessani tuon akan … mutta älkäämme puhuko siitä.
Hän vaikeni väsyneenä ja painoi päänsä alas.
— Oi, Jumalani!… Ei, niin ei se ollut, niin ei se ole voinut olla! lausui Sonja tuskasena. — Onko mahdollista menetellä sillä lailla?… Ei, niin ei se ole voinut tapahtua … ei niin!
— Minä olen puhunut avoimesti, sanonut sinulle koko totuuden, etkä sinä sentään usko minua.
— Mikä se totuus olisi?
— Minähän olen vain surmannut madon, Sonja, hyödyttömän, inhottavan, vahingollisen madon.
— Miten … olisiko ihminen mato?
— Minä tiedän kyllä, ettei ihminen ole mato, vastasi Raskolnikov katsellen Sonjaa omituisen ilmekkäästi. — Minä olen valehdellut, Sonja, jatkoi hän. — Se on valetta kaikki… Asianlaita ei ole sellainen. Sinä olet vallan oikeassa. Vallan toiset seikat olivat myötävaikuttamassa … vallan toiset. Minä en ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa ja päätäni särkee niin tuskastuttavasti.
Kuume kiilsi hänen silmistään. Hän alkoi melkein hourailla ja nopea hymy väikkyi hänen huulillaan. Järkytetyn sieluntilansa vuoksi oli hänestä tullut heikko ja väsynyt. Sonja ymmärsi, miten syvästi Raskolnikov kärsi, ja hänkin tunsi päässään pyörrytystä. Raskolnikovin puhe oli niin helppoa käsittää, mutta samalla niin omituista.
— Miten se on tapahtunut? Miten se on voinut tapahtua, armollinen
Jumalani!