— Älä keskeytä minua, Sonja, minä vain halusin todistaa sinulle erään asian, että saatana oli viekotellut minut, ettei hän näyttänyt minulle ennen kuin jälestä päin, ettei minulla ollut oikeutta siihen, koska olin aivan samallainen mato kuin kaikki muutkin. Hän teki vain pilaa minusta ja se on syynä siihen, miksi tulin luoksesi. Ota vastaan vieraasi! Ellen olisi ollut mato, olisinko silloin tullut tänne? Kuulehan, mennessäni akan luo tahdoin vain koettaa, voisinko tehdä sitä.
— Ja kuitenkin murhasit hänet … murhasit!
— Mutta miten? … sillälaillako murhataan? Annetaanko ihmiselle kuolinisku sillä lailla kuin minä tein sen? Minä kerron sinulle toisen kerran, miten menettelin. Olenko minä surmannut akan… Itseni olen surmannut, vaan en häntä. Siitä ajasta saakka olen kuollut kuin kivi … kuollut ijäiseksi! Mutta minä en surmannut akkaa, vaan teki sen saatana. Nyt riittää, Sonja!… Päästä minut, päästä minut!
Hän nojasi kyynärvarsiaan polviinsa ja kumarsi pään käsiinsä.
— Oi, mitä tuskia! huudahti Sonja.
— Mitä on nyt tehtävä, sano se minulle! sanoi Raskolnikov päätään kohottaen ja katsellen Sonjaa epätoivon vääristämine kasvoineen.
— Mitäkö tehtävä! huudahti tämä hypähtäen seisomaan, kyynelten kimallellessa hänen silmissään. Nouskaa!
Sonja tarttui Raskolnikovin olkapäähän.
Raskolnikov kohottausi katsellen tyttöä ihmetellen tämän jatkaessa:
— Mene heti täältä! Asetu tienristeykseen ja suutele sitä maata jota olet tahrannut? Kumarra sitten kaikille kansalle kohti kaikkia ilmansuuntia ja sano: "Minä olen murhannut." Jos sen teet, antaa Jumala sinulle uuden elämän… Tahdotko mennä? Tahdotko tehdä sen? kysyi hän värisevin äänin.