Sonja päästi peljästyneen huudahduksen.
— No, miksi huudat? Jokunen hetki sitten tahdoit itse, että ilmiantaisin itseni ja nyt sinä pelkäät! Mutta en anna itseäni vangita. Tahdon taistella heitä vastaan ja he eivät voita minua. Heillä ei ole mitään todistuksia. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo olevani menetetty; mutta tänään on lehti kääntynyt minulle eduksi. Kaikilla heidän todistuksillaan on kaksi puolta. Se tahtoo sanoa, että minä voin käyttää kaikkia heidän syytteitään itselleni eduksi, ymmärrätkö?… Sen tahdon myöskin tehdä… Mutta se on epäilemätöntä, että he vangitsevat minut. On mahdollista, että minut vangitaan jo tänään. Mutta heidän täytyy kuitenkin lopuksi päästää minut pois, sillä heillä ei ole mitään todistuksia, eivätkä he niitä tule saamaankaan, sen lupaan minä. Äitini ja sisareni kanssa tahdon saattaa asiat sille tolalle, että he uskovat minusta kaikkea muuta kuin tätä… Siskoni asema näyttää nyt olevan turvattua … ja siinä tapauksessa myöskin äitini. Tahdotko käydä luonani vankilassa, kun minut vangitaan?
— Kyllä, sen tahdon tehdä. Tulen varmasti.
He istuivat molemmat surullisina vierekkäin, ikäänkuin myrsky olisi viskannut heidät autiolle rannalle.
Raskolnikov tarkasteli Sonjaa uudelleen ja tunsi, millainen pohjaton rakkaus piili tuossa naisessa häneen. Mutta kumma kyllä, tuotti tämä hänelle tuskaa, että hän oli näin rakastettu. Mennessään Sonjan luo, tunsi hän, että tämä oli hänen ainoa neuvojansa. Hän oli uskonut, että tämä jossain määrin vapauttaisi hänet niistä kalvavista tuskista, ja nyt, kun koko hänen sydämensä oli häneen turvautunut, tunsi ja tunnusti hän tulleensa vielä onnettomammaksi.
— Sonja, on ehkä parasta, ettet käy minua vankilassa tervehtimässä, sanoi hän.
Sonja ei vastannut, sillä hän itki. Muutamia minuutteja kului hiljaisuuden vallitessa.
— Onko sinulla mitään ristiä kannettavana? kysyi Sonja odottamatta.
Tämä ajatus näkyi nyt vasta johtuneen hänen mieleensä.
Raskolnikov ei heti ymmärtänyt kysymystä.
— Jollei sinulla vielä ole, niin ota tämä, joka on sypressistä. Minulla on sitäpaitsi toinen, messinkinen, joka on ollut … Lisavjetan. Vaihdoin kerran ristiä hänen kanssaan. Hän antoi omansa minulle ja minä annoin hänelle sen sijaan pienen pyhimyksenkuvan. Nyt tahdon minä kantaa Lisavjetan antamaa, ja sinun pitää ottaa tämä. Oi, ota tämä, sillä onhan se omani! pyysi hän. — Vaeltakaamme yhdessä tuota kärsimysten tietä ja auttakaamme toinen toisiamme ristiämme kantamaan.