Dunja punastui.
— Mitä tuumiskelet? änkytti Raskolnikov, kun tyttö oli odottanut minuutin verran.
— Hän on kunnollinen, työteliäs ja kunnollinen ihminen ja hänellä on kykyä voida rakastaa koko sydämestään… Hyvästi, Dunja!
Dunja säpsähti ja näkyi tulevan levottomaksi.
— Mitä tarkoitat, veliseni? Täytyykö meidän todellakin erota ainaisesti, koska sinä … annat minulle sellaisen testamentin.
— Hyvästi.
Dunja läheni akkunaa, katseli Raskolnikovia surullisesti ja poistui sitten.
Ei, Raskolnikov ei ollut kylmä häntä kohtaan. Viimeisessä silmänräpäyksessä oli hänellä suuri halu syleillä sydämellisesti häntä. Mutta hän päätti sentään, olla edes ojentamatta hänelle kättäkään.
— Jälestäpäin Dunja ehkä kauhistuisi ajatellessaan, että minä olen häntä syleillyt. Hän sanoi … että minä olen ryöstänyt häneltä suudelman.
— Voikohan hän kantaa tätä? ajatteli hän muutamien minuuttien kuluttua. — Ei, hän ei voi sitä kestää. Sellaiset ihmiset eivät voi mitään tämänkaltaista kestää. Ei koskaan!