— On kiellettyä saattamasta hämminkiä aikaan kadulla.
— Minulla on siihen yhtä suuri oikeus kuin posetiivinsoittajilla.
— Heidän täytyy ostaa itselleen lippu saadakseen lupaa siihen. Mutta tuolla tavalla saatatte te aikaan ihmistenkerääntymisen. Missä te asutte?
— Täytyisikö minun saada lupaa! Olen tänään antanut … haudata mieheni. Niinmuodoin en kai tarvitse mitään lupaa?
— Rauhoittukaa, rouvaseni, sanoi poliisivirkamies. Tulkaa nyt, niin minä tahdon saattaa teidät kotiinne. Te olette sairas.
— Herrani, sitä te ette ymmärrä. Nyt me menemme Nevskin prospektille… Sonja, Sonja, missä olet? Hänkin itkee? Miten käy teidän kaikkien kanssa?… — Kolja ja Lydia, minne olette menneet? huudahti hän tuskallisesti… — Ja te, tuhmat lapset, Kolja ja Lydia, minne olette menneet?
Ihmisjoukosta ja poliisivirkamiehestä pahasti peljästyneinä olivat he tarttuneet toistensa käsiin ja juosseet tiehensä. Huutaen ja läähättäen juoksi äiti jäljessä. Sonja ja Poletshka seurasivat perässä, mikäli voivat.
— Ota heidät kiinni, Sonja, ota heidät kiinni! … voi teitä tuhmia, kiittämättömiä lapsia! Ottakaa heidät … heidän tähdensähän minä voin…
Katerina Ivanovna kompastui ja kaatui.
— Herra jumala, hän vuotaa verta, huudahti Sonja ja kumartui hänen ylitsensä.