— Porfyrius?
— Niin.
— Ja … mitä hän uskoo? kysyi Raskolnikov suruisesti.
— Hän on selittänyt tämän tavallaan, sielullisesti.
— Onko hän itse selittänyt sen sinulle?
— On, hän itse. Hyvästi! Toiste kerron sinulle siitä enemmän. Nyt minulla on jotakin toimitettavaa. Pitkän aikaa uskoin … niin, siitä puhun toiste. Minä olen juovuksissa, Rodja, aivan juovuksissa. Hyvästi! Minä palaan taas pian, Rodja!
Vihdoin hän läksi.
"Hän on osallisena jossakin valtiollisessa salaliitossa…" arveli Rasumihin, mennessään portaita alas. "Ja sisarensa on hän houkutellut osalliseksi. Heillä on kokouksensa. Miten muuten voisi selittää tätä sekaannusta. Jumalani, mitä kaikkea olen mielessäni kuvitellutkaan! Niin, se oli suuri erehdys ja minä olen tehnyt häntä kohtaan väärin. Silloin kun seisoimme käytävässä lampun alla. Hyi, mikä inhottava ja katala ajatus minussa silloin oli! Mikolka teki kunnollisesti siinä, että hän tunnusti. Kaikki muu kyllä selvii nyt. Hänen sairautensa ja hänen omituiset tapansa. Yliopistossakin hän oli niin synkkä ja sulkeutunut… Mutta mitä se kirja merkinnee? Kuka sen on kirjottanut?"
Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt Dunjaan ja hänen sydämensä alkoi pamppailla kiivaasti. Vihdoin hän heräsi ajatuksistaan ja kiiruhti eteenpäin nopein askelin.
Tuskin oli Rasumihin poistunut ennenkuin Raskolnikov alkoi vilkkaasti kulkea edestakasin huoneessaan. Uusi elämä näytti heränneen hänessä.