Porfyrius Petrovitsh noudatti nyt jokusen sekunnin arvokasta hiljaisuutta. Raskolnikovin valtasi uusi tuska. Ajatus, että Porfyrius piti häntä syyttömänä, vaivasi häntä.
— On ehkä tarpeetonta toistaa kaikkea alusta, jatkoi Porfyrius Petrovitsh, se olisi tarpeetonta, minä tuskin voisin muistaa kaikkea. Mitäpä siitä muuten olisi hyötyäkään? Alussa huhuja: mitä huhuja? Mistä ja keneltä … miten te siihen sekotuitte … minun mielipiteeni mukaan olisi myös tarpeetonta puhua siitä. Mitä minuun tulee, tulin minä sattumalta … pelkkä sattuma, joka kyllä saattoi näyttää epäiltävältä, mutta joka ei varmuudella ollut sitä … mikä sattuma, hm … minä luulen, ettei maksa edes vaivaa mainita siitä. Kaikki nämä huhut ynnä jotkut muut seikat synnyttivät päässäni ajatuksia. Minä tunnustan sen suoraan … sillä kertaa oli ensimäinen, joka kävin teidän kimppuunne. Mitä tulee vanhuksen selityksiin asiasta, ovat ne pelkkää lorua. Sellasta tapahtuu usein. Minä sain tietooni tapauksen konttorissa — pienimpine yksityiskohtineen, myös aivan sattumalta, ja eräältä silminnäkijältä, joka tietämättään kertoi sen aivan erinomasen hyvin. Siten lisättiin uusi vanhaan, rakas Rodion Romanovitsh. Miten olisi silloin ollut mahdotonta saada joitakin ajatuksia? Sadasta kaninista ei tullut hevosta, sadasta epäilyksen syystä ei todistettu, sanoo sananlasku. Mutta se pätee vain silloin kun on kysymys järkiperusteista. Koettakaa käyttää mitä "intohimojen" suhteen, koetelkaa vain niitä … tutkintotuomari on vain ihminen! Silloin johtui mieleeni teidän käsittelynne aikakauslehdessä, te muistatte, että me puhuimme siitä laajemmin teidän ensi kertaa luonani käydessänne. Minä laskin leikkiä siitä, mutta vain suututtaakseni teitä ja saadakseni teidän paremmin paljastamaan itsenne. Minä sanon teille vielä kerran, että te olette sangen kärsimätön ja sairas, Rodion Romanovitsh. Että te myöskin olette rohkea, ylpeä ja vakava … että samalla olette herkkätunteinen ja olette kokenut paljon, sen tiedän myöskin. Kaikki nämä ominaisuutenne tunnen sangen hyvin; teidän tutkielmanne oli sopusoinnussa sen kanssa. Se on syntynyt unettomina öinä, jalon vihan vaikutuksesta; lämmin, tulinen sykkivä sydän ja sorrettu innostus on sen kirjoittanut. Mutta ylpeys ja tuollanen sorrettu innostus ovat nuorisolle vaarallisia. Sillä kertaa laskin leikkiä kanssanne, mutta nyt sanon, että tosiaan olen ihastunut tuohon kynänne ensimäiseen, nuorekkaaseen, lämpöhenkiseen kokeeseen. Minä pidän siitä "en amateur". Se on savua ja usvaa, mutta pimeydestä kuulee sointuvan äänen. Teidän tutkielmanne on järjetön ja kiihkosa, mutta se henkii suoruutta, nuorekasta, lahjomatonta ylpeyttä, epätoivon sitkeyttä. Se on synkkä kuvaus, mutta juuri se on etu. Luettuani sen ja pantuani sen pois käsistäni, sanoin itsekseni: Tuon ihmisen kanssa joudumme varmasti tekemisiin. Minä kysyn teiltä, miten voi välttää olemasta kiinnitetty lopun suhteen moisten preliminärien jälkeen. Minun, tutkintatuomarin ei sovi siitä kovin ihastua. Nyt on Mikolka vallassani ja tosiseikkoja kaupan päällisiksi, te voitte katsella asiaa miltä kannalta tahdotte, mutta tosiseikkoja on ja sitä paitsi on siinä olemassa hieman psykologiaakin, häneen on minun nyt ryhdyttävä, sillä siinä on kysymyksessä elämä tai kuolema. Te ehkä kysytte miksi sanon kaiken tämän teille … siksi että näkisitte asian selvänä edessänne, ettekä tuomitsisi minua julman kohteluni vuoksi tuolla mainitulla kerralla. Eikö se ehkä ollut hävytöntä? Enkö puhu suoraan, ha, ha, ha! Mitä sitten uskotte? Luuletteko ehkä, etten ole antanut toimittaa luonanne kotitarkastusta? Niin, niin, hi, hi, hi! Silloin olitte sairaana tällä sohvalla. Tosin ei virallista ja omassa persoonassani, mutta kotitarkastus täällä toimitettiin. Mitä pienimmät pikkuseikatkin tutkittiin, tarkkaan, mutta turhaan. Silloin ajattelin, nyt täytyy tuon ihmisen tulla itsensä, hänen täytyy tulla ja pian; jos hän on syyllinen, tulee hän varmasti sangen pian. Ellei ketään muuta tulisikaan … hän tulee varmasti. Muistatteko, miten herra Rasumihin jo alussa paljasti itsensä. Se oli jo ennakolta suunniteltu teitä suututtamaan. Huhut oli myös tarkotuksella pantu kiertämään, sillä Rasumihin on henkilö, joka ei voi salata suuttumustaan. Herra Sametov oli ensimäinen, joka pani merkille teidän uhmanne ja teidän rohkeutenne. Mutta mikä päähänpisto se oli, kun ravintolassa toitotitte nuo sanat: "minä olen murhannut!" Se oli sangen rohkeata, sangen julkeata. Jos tämä on syyllinen, ajattelin minä, tulee hänestä pelottava vastustaja. Minä siis odotin, odotin kärsimättämästi. Sametov nolostui täydelleen sillä kerralla … niin, siten voi tapahtua … kirotulla psykologialla on aina kaksi puolta. No, minä odotin, ja katso, Jumala lähetti teidät … te tulitte! Miten sydän silloin tykyttikään rinnassani sillä kerralla, hi, hi, hi! Miksi teidän piti tulla juuri sillä kerralla? Entä teidän naurunne, teidän ilonen naurunne sisään tullessanne? Muistatteko sitä? Minä heti arvasin, mitä sisimmässänne tapahtui, oli vallan samaa kuin olisin katsonut sydämeenne lasiruudun läpi. Ellen olisi odottanut teitä sellasella levottomuudella, en myöskään olisi huomannut teidän nauruanne. Te näette mikä vaikutus oikealla mielialalla on. Entä herra Rasumihin, miten hän käyttäysi … ah! … entä kivi, kivi … muistatteko kiveä, jonka alle kätkitte tavarat? Minusta tuntuu siltä kuin näkisin sen jossakin kyökkipuutarhassa … te puhuitte siitä Sametoville ja toisella kertaa minulle. Sitten iskimme teidän tutkielmaanne ja kun te silloin aloitte selittää … huomasi heti, että joka sanalla oli kaksi puolta sekä että asiassa oli vallan toinen ajatus. Näettekö, Rodion Romanovitsh, sillä lailla tulin asian äärimpään kohtaan ja kun iskin pääni seinään, sain täyden tajuntani. Ei, sanoin itsekseni, mihinkä minä ryhdynkään? Kaiken tuonhan voi kääntää millaseksi tahtoo, ehkä on vastakohta yhtä otaksuttava. Todellinen kiusa! Ei, pieninkin tukikohta, tosiseikka miten vähäpätönen tahansa, olisi minulle paljon mielusampi, ajattelin… Kun sitten sain kuulla jutun ovikellosta, silloin olin tukehtua ja minut valtasivat kuumepuistutukset. Mutta, ajattelin, tuossa meillä on tukikohta ja se vielä vankka. Nyt oli juttuileminen lopussa, minä olin menettänyt halun siihen. Minä olisin mielelläni antanut tuhat ruplaa, jos olisin saanut nähdä teidät omin silmin seuratessanne tuota käsityöläistä uskaltamatta puhutella häntä, kun hän oli lennättänyt sanan "murhaaja" vasten naamaanne; ja sitten kuumeenpuistutukset … ja ovikello, kuumeen yhä raivotessa teissä. No, Rodion Romanovitsh, miten voitte ihmetellä sitä, että hieman laskin leikkiä kanssanne kaiken tämän jälkeen. Miksi tulitte juuri silloin? Olihan vallan kuin joku olisi pakottanut teitä tulemaan. Ja ellei Mikolka olisi tullut väliin … te muistatte Mikolkan? Tuolla kerralla… Se oli salama kirkkaalta taivaalta. No, miten vaikutti tuo salama minuun? Luotinko siihen hitusenkaan vertaa?… Te näitte itse. Niin, lähdettyänne ja ensin vastattuanne koko järkevästi kysymyksiini … en uskonut sitä ollenkaan! Niin varma olin vakaumuksessani… Ei, ajattelin, ei ole koskaan mahdollista … miten tässä voisi olla kysymyksessä Mikolka?
— Mutta Rasumihin sanoi minulle äskettäin, että te piditte Mikolkaa syyllisenä ja että itse olitte koettanut saattaa Rasumihiniä uskomaan…
Hänen henkensä loppui, eikä hän voinut jatkaa. Kuumeentapasella tuskalla hän kuunteli, miten ihminen, joka täydelleen oli katsonut hän sisimpäänsä, näytti mielivän luopua omista havainnoistaan. Hän melkein pelkäsi tätä mahdollisuutta, eikä uskonut siihen. Hän lausui kaksimielisiä sanoja ja koetti siten synnyttää varmempaa ja selvempää lausuntoa.
— Ah, herra Rasumihin! huudahti Porfyrius Petrovitsh, ikäänkuin Raskolnikovin epävakaa kysymys olisi tehnyt hänelle hyvää … ha, ha, ha! Niin, tuo herra Rasumihin, hänestä meidän on koetettava päästä eroon. Te tunnette sananparren: "Kun kaksi tulee hyvin toimeen, on kolmas liiallinen". Ja häneen nähden on asia vallan toinen, häntä ei asia koske ollenkaan; hän tuli juosten luokseni sangen kalpeana… No, Jumala hänen kanssaan, miksi sekottaisitte te hänet asiaan!… Mikolka … tahdotteko tietää, mikä käki hän on, se merkitsee, miksi hänet käsitän. Ensinnä hän on alaikäinen lapsi, ja ellei voidakaan sanoa hänen olevan nuorukaisen, on hän kuitenkin jotakin sen tapaista, jonkillainen taiteilija. Tietysti, älkää naurako määritykselleni. Hän on viaton ja liian avosydäminen sielu. Hänellä on sydän ja hän on intoilija. Hän laulaa ja tanssii, kertoo juttuja, kerrotaan, ja sitä niin hyvin, että ihmisiä kasaantuu joka suunnalta saadakseen vain kuulla häntä. On maalarinopissa ja nauraa itsensä vialliseksi, jos hänelle vain näyttää pikkusormea, juo itsensä sikahumalaan, ei maun vuoksi, vaan ainoastaan sattumalta, jos joku tarjoo hänelle viinaa, kuin lapsi … sellanen hän on. Niinpä esim. hän on varastanut, mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, sillä hän selittelee tuolla lailla: "Jos joku ottaa jotakin maasta, onko se varkautta?" Hän on kerettiläinen tai oikeammin lahkolainen ja parin vuoden ajan on hän ollut kunnianarvosen vanhuksen hengellisen valvonnan alasena. Kaiken tämän olen saanut tietää osaksi häneltä itseltään, osaksi Saraiskin asujamistolta. Eikä siinä ole kaikkea. Hän aikoi myös paeta aroille ja ruveta erakoksi, oli uskonnollinen haaveksija, rukoili yöt läpeensä ja luki "todellisten vanhoja jäljennöksiä", niin että hän viimeksi menetti sen järjenhitusen, mikä hänellä vielä oli jälellä. Pietari on vaikuttanut voimakkaasti häneen, etenkin naiset … viina luonnollisesti myöskin. Hänellä on sangen tunteellinen luonto ja hän olisi pian unohtanut "arvokkaat vanhimmat". Kun nyt tuo löytötavarajuttu esiintyi, joutui hän vallan suunniltaan ja aikoi hirttää itsensä tai paeta. Ei voida auttaa sitä, että kansan oikeuskäsite nyt on sellanen. Useimmat heistä pelkäävät tavattomasti tuomioistuinta ja pitävät "oikeuden eteen kutsumista" samana kuin "tuomituksi tulemista". Missä on syy tähän? Saammepa nähdä mitä uusi oikeussäädös voi saada aikaan. Jumala suokoon, että siitä koituisi hyvää. No, vankilassa on hän taas alettava ajatella noita arvokkaita vanhimpia. Raamattua on hän taas alkanut lukea. Tiedättekö, Rodion Romanovitsh, mitä merkitsee "ruveta marttiiraksi"? Sen tapanen kansa ei tarkota siinä kärsiä "asian tähden", ei se merkitsee yleensä kärsimyksen ottamista kannettavakseen, rupeamista toisten ristinkantajaksi, jos niin vaaditaan. Jos maallinen valta heidät siten tuomitsee, on se heidän silmissään sitä ansiokkaampaa. Pitkän aikaa sitten istui muuan tuollanen hurskas vanki vankilassa kokonaisen vuoden. Yöt nukkui hän uunin päällä ja luki raamattua niin perinpohjasesti, että hän vihdoin menetti järkensä ja otti muutamana päivänä suuren tiilikiven ja heitti sen tirehtörin jälkeen ilman että tämä oli tehnyt hänelle vähintäkään. Ja hän heitti sen tarkotuksella siten, ettei kivi saapunut perille, eikä tehnyt vähintäkään vahinkoa. Tuloksena oli se, mitä hän toivoi: hän tahtoi päästä marttiiraksi!… Minä olen vallan varma, että Mikolkalla on samat tarkotukset. Minä tiedän sen varmasti ja voin esittää todisteita siihen. Itse ei hän edes tiedä sitä mitä minä tiedän. Mitä, ettekö usko, että näitten ihmisten parissa voi olla kiihkoilijoita? Juuri heidän parissaan!… Nyt on taas "arvokkaan vanhimman" vuoro, etenkin kun hänet on vapautettu nuorasta. Muuten hän pian tunnustaa kaikki minulle, hän kyllä tulee; ehkä te luulette häntä johdonmukaseksi?… Odottakaa vain, ei kestä kauvaa, ennenkuin hän laulaa toista ääntä. Minä odotan joka hetki, että hän peräyttää itsesyytöksensä. Minä oikein pidän tuosta Mikolkasta. Minä tarkkaan häntä mitä tarkimmin. Voitteko ajatella, hi, hi hi … useihin kysymyksiin antaa hän sangen sopivia vastauksia: näkyy selvästi, että hänelle on ilmotettu paljon; hän oli sangen hyvin valmistautunut. Toisissa suhteissa oli hän taas miten taipuvainen tahansa. Hänellä ei ollut käsitystä mitään, ei edes omasta hävyttömyydestään. Ei, kuomaseni Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka, tässä on musta, synkkä teko, jonka vallitseva ajanhenki on synnyttänyt, tapaus, joka sopii vain nykyajan tulospiiriin, tämän ajan, joka on karkottanut sydämen luonnolliset tunteet ja joka toistaa sellasia lauseita kuin esim. että veri vaikuttaa virkistävästi ja joka lakkaamatta saarnaa nautinnon evankeliumia. Ne ovat mielikuvia, jotka ovat ammennetut kirjoista; ne ovat teoriain kiihottamia sieluja. Kyky uskaltaa ottaa ensi askeleen, päättäväisyys, jota voidaan verrata siihen, kun joku hyppää alas kirkontornista. Päättäväisyys, joka kyllä uskaltaa tehdä rikoksen, mutta joka ei uskalla seistä omilla jaloillaan. Unohtaa sulkemasta ovea ja murhaa, murhaa kaksi henkilöä, koska teoriat vaativat sitä. Murhaa, mutta ei ymmärrä varastaa; sen minkä on saanut siepatuksi, piilottaa kiven alle! Eikä tyydy siihen, että on kerran kokenut moista tuskaa … seisoo oven takana kun ollaan aikeissa murtaa se, kun ovikelloa soitetaan, niin että koko talo voi tulla sinne … ei, vielä kerran, joskin puoleksi tajuttomana, on hän pakotettu menemään tuohon tyhjään huoneustoon palauttaakseen mieleensä kellon soinnun… Olkoon, että otaksumme kaiken tämän johtuneen sairaudesta, mutta miten selittää, että murhaaja siitä huolimatta pitää itseään kunniallisena ihmisenä, ylenkatsoo muita ihmisiä ja harhailee kaikkialla kuin kalpea enkeli… Ei, rakas Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka … tässä ei ole jälkeäkään Mikolkasta.
Nämä sanat, jotka eivät olleet sopusoinnussa Raskolnikovin mielipiteen kanssa Porfyrius Petrovitshin viime käsityksestä, koskivat häntä suoraan sydämeen, hän horjui aivan kuin salaman tapaamana.
— Kuka oli … siis … kuka on murhaaja?… kysyi hän melkein hengittämättä. Hänen oli mahdoton pidättää tätä kysymystä. Porfyrius Petrovitsh vaipui tuolinselkää vastaan aivan kuin tämä kysymys olisi tullut hänelle vallan odottamatta.
— Miten; kysyttekö te vielä, kuka on murhaaja? sanoi hän aivan kuin ollen uskomatta korviaan.
— Te olette murhaaja, Rodion Romanovitsh! Te se olitte… lisäsi hän tuskasesti, kuiskaten, mutta varmaa vakaumusta todistavalla äänellä.
Raskolnikov hypähti seisaalleen, seisoi joitakin hetkiä sanaakaan sanomatta, istui sitten taas. Hänen kasvonsa vääristyivät kouristuksentapaisista tempomisista.