Siitä huolimatta kiiruhti hän Svidrigailovin luo. Odottiko hän tältä ehkä jotakin, osotusta, suoriutumista pulastaan? Useinhan tartutaan oljenkorteen! Ehkä se oli vain onnellinen sattuma, jotakin vaistomaista, mikä heidät oli johtanut yhteen? Ehkä oli syynä siihen ollut vain uupumus ja epätoivo? Vai, eikö hän ehkä ollenkaan tarvinnutkaan Svidrigailovia, vaan jotakin toista, ja Svidrigailov oli vain sattumalta tullut tielle? Ehkä Sonja? Mutta miksi menisi hän nyt Sonjan luo? Ehkä taas kerjätäkseen tämän kyyneleitä? Nyt tunsi hän pelkoa häntä kohtaan, mikä hän oli?… Lahjomaton tuomari … muuttumaton päätös. Siinä oli kysymyksessä … Sonjan ystävä tai Raskolnikovin oma. Nyt ei hän voinut nähdä Sonjaa. Ei, parempi oli siis koettaa Svidrigailovin kanssa ja katsoa, miten pitkälle hänen avullaan pääsisi. Hän ei voinut salata itseltään, että Svidrigailov oli käynyt hänelle yhä välttämättömämmäksi.
Mutta mitä yhteistä saattoi heillä olla keskenään, ellei rikos tarjonnut kosketuskohtaa. Tuo ihminen tuntui hänestä kamalan vastenmieliseltä. Hän oli ilmeisesti sangen huikenteleva, kavala ja epäluotettava, niin ehkä konna. Sellanen oli ihmisten tuomio hänestä. Tosin oli hän ottanut huolehtiakseen Katerina Ivanovnan lapsista, mutta ken tietää, missä tarkotuksessa. Tuollaisilla ihmisillä oli aina joitakin salasia aikeita ja suunnitelmia.
Toinenkin ajatus kiusasi häntä pelottavasti eikä jättänyt häntä, vaikka hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, niin pelottavalta se hänestä tuntui. Hän nimittäin ajatteli: Jos Svidrigailov, joka saatuaan hieman aavistusta hänen salaisuudestaan, lakkaamatta oli etsinyt häntä, käyttäisi hyväkseen sitä toteuttaakseen Dunjaa koskevat suunnitelmansa, mitä oli silloin tehtävä? Asia näytti liian uskottavalta. Ollessaan tietoinen moisesta salaisuudesta, eikö hän käyttäisi sitä aseenaan Dunjaa vastaan?
Tämä ajatus oli silloin tällöin vainonnut häntä unessa, mutta koskaan ei se ollut esiintynyt niin selvänä kuin hänen ollessaan matkalla Svidrigailovin luo. Jo pelkkä ajatuskin siitä sai hänet mielettömäksi. Hänen oma asemansa muuttui sen kautta täydelleen. Joko oli hänen silloin ilmotettava kaikki sisarelleen tai oli hän pakotettu ilmasemaan itsensä pelastaakseen Dunjaa. Entä kirje? Dunja oli saanut aamulla kirjeen. Kuka hänelle täällä kirjotteleisi? Lushin ehkä? Mutta sillä taholla vartioi Rasumihin, eikä Rasumihin tiennyt mitään. Ehkä joutuisi hän pakotetuksi ilmasemaan Rasumihinille salaisuuden. Hän saattoi ajatella sitä vain mitä suurimmalla vastenmielisyydellä.
Ennen kaikkea oli hänen etsittävä Svidrigailov käsiinsä. Vielä ei,
Jumalan kiitos, ollut kysymystä yksityiskohdista, ainoastaan asemasta
kokonaisuudessaan. Mutta jos Svidrigailovilla tosiaan olisi jotain
Dunjaa vastaan? Silloin…
Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut niin uupuneeksi, ettei hän voinut ratkasta tätä kysymystä muuten kuin huudahtamalla: "Silloin tapan hänet!" Se olikin hänen ainoa ajatuksensa tässä syvässä epätoivossaan. Raskas taakka painoi häntä. Hän pysähtyi keskelle katua ja katseli ympärilleen, missä hän oli ja mitä tietä hän oli kulkenut. Hän oli prospektilla, noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä askelta Heinätorilta jonka yli hän oli kulkenut. Erään rakennuksen koko toinen kerros oli kahvilana. Kaikki ikkunat olivat avoinna. Huoneet olivat täynnä ihmisiä päättäen siitä, mitä ikkunoista saattoi nähdä. Näistä virtasi sekavaa klaneettien, viulujen ja rumpujen pärinää, johon sekottui räikeitä naisääniä. Hän aikoi jo kääntyä takasin ja seisoi siinä ihmetellen, miksi hän juuri oli kulkenut tätä tietä, kun hän äkkiä keksi kaukana sijaitsevassa ikkunassa Svidrigailovin, joka istui piippu hampaissa pöydän ääressä. Hän vavahti pelästyksestä. Svidrigailov tarkkasi häntä vaijeten ja mikä tuntui omituiselta —nousi peräytyäkseen ja katosi nyt. Raskolnikov oli heti aivan kuin ei olisi huomannutkaan häntä ja katseli mietteissään sivulle, mutta tarkkasi häntä salasesti. Tämä kohtaus muistutti sitä, jolloin he ennen olivat kohdanneet toisensa ja jolloin Raskolnikov oli ollut nukkuvinaan. Poikamainen hymy levisi Svidrigailovin suupieliin. Molemmat tiesivät he tarkkaavansa toisiansa. Vihdoin purskahti Svidrigailov röhönauruun.
— No, riittääkö, tulkaa luokseni, jos haluatte; tässä olen! huusi hän ikkunasta.
Raskolnikov seurasi kehotusta.
Hän kohtasi hänet pienessä huoneessa, joka ulettui melkein suureen saliin saakka, jossa oli parinkymmenen pikkupöydän ääressä teetä juovia kauppiaita, virkamiehiä ja joukko muita, jotka kuuntelivat laulua. Toisesta huoneesta kuului biljardikuulien ääni niiden työntyessä vastakkain. Pöydällä Svidrigailovin edessä oli pullo sampanjaa ja puoliksi täytetty lasi. Samassa huoneessa oli myös pientä posetivia soittava poikanen ja viirukkaaseen hameeseen ja tyrolerhattuun puettu kahdeksantoistavuotias tyttö. Uhmaillen niitä laulajia, jotka esiintyivät salissa, lauloi hän myöskin käheällä alttoäänellä katulaulua.
— Nyt riittää, keskeytti hänet Svidrigailov Raskolnikovin sisään astuessa.