— Ampiainen on pistänyt! Tähdätty suoraan päähän… Mitä tämä on?… Verta? — Hän veti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen pois verta; jota putoili vasemmasta ohimosta. Nähtävästi oli kuula piirtänyt ihoa. Dunja laski revolverin. Hän tunsi hämmentyneensä ja näytti tuskin tietävän, mitä oli tehnyt.
— Ampukaa kerta vielä! Minä odotan, sanoi Svidrigailov matalalla äänellä ja synkästi hymyillen. — Kiiruhtakaa, muuten ehkä onnistun tarttumaan teihin, ennenkuin olette virittänyt hanaa.
Dunja vavahti, viritti hanan ja kohotti taas revolveria.
— Antakaa minun mennä! huudahti hän epätoivosena. — Minä vannon ampuvani vielä kerran … minä … tapan teidät.
— No, entä sitten?… Kolmen askeleen päästä kai ei ole vaikeata tavata minuun. Mutta ellette tapa minua … niin… Hänen silmänsä säkenöivät ja hän otti pari askelta Dunjaa kohti.
Dunetshka ampui, mutta … laukaus petti.
— Huonosti ladattu. Eipä vahinkoa. Pankaa uusi nalli sijaan, minä odotan.
Svidrigailov oli kahden askeleen päässä Dunjasta ja katseli häntä himokkain silmin. Dunja ymmärsi, että mies aikoi ennen kuolla kuin päästää häntä pois ja…
"Luonnollisesti surmaan minä hänet kahden askeleen päästä", ajatteli hän.
Äkkiä heitti hän revolverin pois.