Sonja ojensi hänelle kätensä aina erikoisen epäilevästi ja toisinaan jätti hän sen tekemättä ikäänkuin peläten, että Raskolnikov työntäisi hänet pois. Tämä tarttui aina hänen käteensä hieman vastenmielisesti, osottausi aina jyrkäksi häntä kohtaan ja vaikeni usein itsepäisesti kaiken aikaa, kuin Sonja oli hänen seurassaan. Usein tapahtui, että Sonja oli syvästi suruissaan poistuessaan hänen luotaan. Mutta nyt ei hän päästänyt Sonjan kättä. Hän katsahti häneen nopeasti ja painoi sitten silmänsä maata kohti. He olivat yksinään. Kukaan ei nähnyt heitä. Vartija oli kääntynyt.
Itse ei Raskolnikov tiennyt, miten se tapahtui — mutta äkkiä hänestä tuntui siltä, että joku heittä hänet Sonjan jalkain juureen. Hän itki ja syleili Sonjan jalkoja. Ensi hetkenä Sonja pelästyi ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. Hän hypähti paikoltaan ja katseli vavisten Raskolnikovia, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän kaikki. Hänen silmistään loisti loppumaton autuus. Hän ei voinut epäillä, ettei Raskolnikov rakastanut häntä, rakastanut häntä rajattomasti. Vihdoin oli hetki tullut.
He aikoivat puhua, mutta eivät voineet. Heidän silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Mutta noissa kärsineissä kasvoissa kuvastui nyt tulevaisuuden aamunsarastus, ylösnousemus uuteen elämään. Rakkaus oli herättänyt heidät uuteen olemassa oloon; heidän sydämissään pulppuili uudelleen elämän tyhjentymättömät lähteet. He päättivät odottaa ja kantaa kohtalonsa. Seitsemän vuotta oli vielä jälellä. Miten paljon kärsimistä, miten paljon onnea olikaan kätkettynä tähän aikamäärään! Raskolnikov oli uudestisyntynyt, ja tiesi sen, tunsi uuden elämän tulvivan olemuksensa läpi aina sielunsa sisimpään, ja Sonja … hän eli vain Raskolnikovissa!
Samana iltana, kun kasarmit olivat suljetut, lojui Raskolnikov sijallaan ja ajatteli Sonjaa. Hän kuvitteli mielessään, että kaikki kuritushuonevangit, hänen entiset vihamiehensä, tänään katselivat häntä vallan toisin silmin. Hän alkoi puhua heidän kanssaan, ja he vastasivat hänelle ystävällisesti. Hän tosin kummasteli sitä, mutta sehän oli vallan luonnollista, että nyt ei saattanut olla toisin.
Hän ajatteli Sonjaa, muisti, miten hän lakkaamatta oli kiusannut häntä ja särkenyt hänen pikku sydämensä. Hän näki edessään Sonjan pienet, laihat kasvot. Mutta nämä muistot eivät tuottaneet hänelle mitään tuskaa. Hän tiesi, että hän nyt syvällisellä rakkaudella oli sovittava kaikki, mitä hän oli antanut Sonjan kärsiä.
Mitä merkitsivät kaikki menneisyyteen kuuluvat kärsimykset? Tuntuipa hänen rikoksensa ja karkotuksensakin nyt rakkauden ensi onnen aikana tapaukselta, mikä oli vieras hänelle. Tänä iltana ei hän enää voinut pitää ajatuksiaan missään aiheessa. Hänen olisi ollut mahdotonta tehdä täysitajuisena jokin ratkaseva päätös. Elämä oli astunut sofismin sijaan ja hänessä alkoi nyt kehittyä jotakin uutta. Raamattu oli hänen pääaluksensa alla. Hän otti sen esiin koneellisesti. Se oli Sonjan ja sama, josta hän oli lukenut Latsaruksesta. Vankilassa olonsa ensi aikoina uskoi Raskolnikov, että Sonja lakkaamatta ahdistaisi uskonnolla ja puhumalla evankeliumeista. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei Sonja ollut kertaakaan puhunut mistään sellasesta, niin eipä edes ollut tarjoutunut antamaan hänelle uutta testamenttia. Hän oli itse pyytänyt sen häneltä ennen sairauttaan, ja Sonja oli vaijeten antanut sen hänelle. Mutta tähän asti ei hän kertaakaan ollut avannut tuota kirjaa.
Hän ei avannut sitä nytkään, vaan ajatteli: "Ei ole mahdotonta, että minä voin omata hänen vakaumuksensa, että minun pyrkimyksekseni voi tulla samaksi kuin hänen."
Koko päivän oli Sonja sangen liikutettu ja yöllä hän sairastui. Mutta hän oli niin onnellinen, että hän melkein pelkäsi onneaan. Seitsemän vuotta, ainoastaan seitsemän vuotta.
Onnensa ensi aikoina olivat he useasti taipuvia pitämään noita seitsemää vuotta seitsemänä päivänä. Raskolnikov ei edes ajatellut, ettei hän saa uutta elämää lahjaksi, että hänen on se ostettava kalliisti, on maksettava se suurella urotyöllä tulevaisuudessa.
Mutta tässä alkaa jo uusi kertomus, kertomus ihmisen asteettaisesta uudistumisesta, asteettaisesta uudestasyntymisestä ja asteettaisesta siirtymisestä toisesta maailmasta toiseen sekä tutustuminen erääseen Raskolnikoville tähän asti aivan tuntemattomaan todellisuuteen. Tämä voisi olla uuden kertomuksen aiheena, — mutta tämä kertomuksemme päättyy tähän.