— Eikö kukaan ole kotona? huudahti äskönen tulija kuuluvasti ja ilosesti, kääntyen tuon toisen puoleen, joka vielä nyki kellonnyöriä.
— Hyvää iltaa, Koch!
"Äänestä päättäen hän lienee sangen nuori mies," ajatteli Raskolnikov äkkiä.
— Pirukin sen tietää, että olin vähällä särkeä lukon, vastasi Koch.
—Mutta miten te minut tunnette?
— Miksipä en teitä tuntisi? Viimeksi toissapäivänä voitin kolme kertaa peräkkäin teidät Gambrinuksessa.
— Vai … niin…
— Hän ei siis ole kotona? Kummallista. Muuten sangen tyhmää.
Minnekkähän akka nyt on mennyt? Minulla kun olisi ollut asiaa!
— Niinpä minullakin, veliseni!
— No, mitä nyt on tehtävä? Menemmekö tiehemme? Voi, ja minä kun luulin saavani rahaa! huudahti nuorempi tulija.
— Tietysti me lähdemme pois! Mutta miksi hän sitten lupasi? Tuo vanha noita määräsi itse tunnin. Ja minä tein kaarroksen. Minä en vain, piru vieköön voi käsittää, minne hän olisi lähtenyt! Koko vuoden istuu hän kotonaan kuivamassa — hänellä on sairas jalka — ja nyt tällä kertaa on hän poissa, ulkona!