— Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Piru hänet periköön!
Huuto loppui ulvontaan; loppuäänet kuuluivat pihalta. Kaikki vaikeni taas. Mutta samalla alkoi useita ihmisiä meluten ja äänekkäästi ja kiihkeästi puhellen nousta portaita ylös. Heitä oli kolme tai neljä. Ylinnä kuului tuon nuoremman miehen heleä ääni. "Siinä he ovat!"
Rajattomimmassa epätoivossaan meni Raskolnikov suoraan heitä vastaan. "Tulkoon mitä tulee! Jos he minut pidättävät, on kaikki menetettyä, jos he antavat minun mennä — on myös kaikki menetettyä — he tuntevat kyllä minut myöhemmin."
He lähenivät yhä toisiaan; heidän välillään oli enää vain yksi porras — ja äkkiä … pelastumisen toive! Muutamia askelia alempana, oikealla … tyhjä, avonainen huoneusto, soma toisen kerroksen huoneusto, jossa oli maalareita; nämä olivat nyt niinkuin tarkotuksella lähteneet pois sieltä. He olivat varmaankin ne, jotka äsken juoksivat pois, niin suurta melua pitäen. Lattiat olivat äsken maalatut, keskellä huonetta oli vielä väripyttyjä, astioita ja pensselejä. Kuin salama oli hän mennyt avonaisesta ovesta sisään ja piiloutui siellä sen taakse; se olikin viime hetkellä, tulijat olivat porrasten käänteessä. He menivät ohi, korkeammalle, puhellen kovaäänisesti. Raskolnikov odotti hetken, hiipii varpaillaan kätköstään ja juoksi tiehensä.
Ketään ei ollut portaissa! Ei myöskään porttikäytävässä. Hän kiirehti nopeasti kadulle, kääntyen sitten vasemmalle.
Hän tiesi hyvin, tiesi sangen hyvin, että äskeiset tulijat olivat jo tällä hetkellä vanhuksen luona, että he suuresti kummastelivat tavatessaan oven avoinna, vaikka se aivan äsken oli ollut suljettu, että he jo olivat huomanneet nuo hengettömät ruumiit ja että tuskin ennättäisi kulua minuttiakaan, ennenkuin he olisivat selvillä siitä, että murhaaja oli äskettäin ollut siellä, piiloutunut johonkin, hiipinyt heidän ohitsensa ja kiirehtinyt tuohon tyhjään huoneustoon heidän kulkiessaan portaita ylös. Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan uskaltanut kiirehtää askeleitaan vähintäkään, vaikkakin lähimpään kadunkulmaan oli vain noin sata askelta. "Eiköhän mahtaisi olla parasta luikkia johonkin porttikäytävään ja odottaa jossakin vieraassa porrastossa? Ei, se olisi liian uskaliasta! Eiköhän olisi parasta heittää pois kirvestä? Ottaa ajuri? Kaikki vaarallista!"
Vihdoinkin on tuossa poikkikatu; melkein puolikuolleena kääntyi hän sille; hän käsitti nyt olevansa jo melkein puoleksi pelastunut. Täällä liikuskeli suuri ihmisjoukko ja hän katosi sen joukkoon kuin hiekkajyvä. Mutta kaikki tämä tuska oli hänet niin väsyttänyt, että hän tuskin voi pysyä pystyssä. Hiki kihosi hänestä, hänen kaulansa oli vallan märkä. "Mutta tuopa on juopunut!" huudahti joku hänelle hänen kääntyessään kanavalle.
Hän oli nyt sangen vähän tajuissaan; mitä pitemmälle kulki, sitä vähemmin. Kuitenkin muisti hän, että hän pelästyi huomatessaan, että täällä oli yksinäisempää ja että hänet täällä helpommin havaittaisiin. Heikkoudestaan huolimatta teki hän kuitenkin kaarroksen ja palasi kotiin vastakkaiselta suunnalta.
Hän ei ollut vielä ennättänyt täyteen tajuntaansa, kulkiessaan porttikäytävän läpi, hän oli jo astunut portaille, kun muisti kirveen. Hänellä oli vielä tärkeä asia suoritettavanaan, nimittäin kirveen vieminen sen entiselle paikalle. Luonnollisestikaan ei hänellä enää ollut voimia ajatella, että ehkä olisi parempi olla panematta kirvestä paikoilleen, vaan sittemmin hävittää se tavalla tai toisella salaisuudessa.
Mutta kaikesta hän suoriutui hyvin. Talonmiehen huoneen ovi oli täysin suljettu, vaan ei lukossa. Oli siis sangen todenmukaista, että talonmies itse oli siellä sisällä. Mutta Raskolnikov oli nyt vallan menettänyt harkitsemiskykynsä, jonka vuoksi hän avasi oven yhtään epäröimättä. Jos talonmies olisi kysynyt häneltä, mitä hän tahtoo, olisi hän ehkä suorastaan ojentanut hänelle kirveen. Mutta talonmies ei ollut nytkään siellä ja hän voi panna kirveen entiselle paikalleen penkin alle. Peittipä hän sen puukalikallakin, kuten se ennen oli ollut. Hän ei tavannut ketään, ei yhtä henkeäkään matkalla huoneeseensa; emännänkin ovi oli suljettu. Sisään tultuaan heittäysi hän sellaisenaan sohvalle. Hän ei nukkunut, mutta oli tajutonna. Jos joku olisi astunut sisään, olisi hän hypähtänyt vuoteeltaan ja alkanut huutaa. Sotkuset ajatukset pyörivät hänen päässään mutta hän ei voinut käsittää, eikä tarkastella mitään niistä, huolimatta kaikista ponnistuksista…