— Puolitoista ruplaa! huudahti Raskolnikov kummissaan.
— Kuten tahdotte! — Ja vanhus ojensi hänelle kellon takasin. Raskolnikov otti sen ja oli niin pahoillaan, että mieli kohta lähteä tiehensä, mutta hän tuli ajatelleeksi, etteihän hänellä ollut mitään muuta keinoa ja etteihän tämä ollut ainoana syynä hänen tuloonsa.
— Ottakaa se sitten! sanoi hän raa'asti.
Vanhus otti avaimen taskustaan ja meni toiseen esiripun takana olevaan huoneeseen. Raskolnikov, joka oli yksinään keskellä kamaria, kuunteli uteliaana ja veti johtopäätöksiään: "Luultavasti ylemmässä laatikossa, — avain hänellä siis on oikeassa taskussa … siellä ne ovat kaikki kiinnitettyinä teräsrenkaaseen … yksi niistä on muita suurempi, hammaslehtinen, se ei luonnollisestikaan sovi pesukaappiin … tietysti siellä vielä on jokin arkku, jokin matka-arkku … se on pantava mieleen. Matka-arkuissa on aina tuollaiset avaimet…! Mutta miten katalaa tämä kaikki sentään onkaan!" pälkähti hänen päähänsä äkkiä.
Vanhus palasi.
— Kas tässä, isäseni; kymmenen prosenttia kuukaudessa puolestatoista ruplasta — on viisitoista kopekkaa etukäteen yhdeltä kuukaudelta. Ja niistä toisesta kahdesta ruplasta on teidän luonnollisestikin maksettava kaksikymmentä kopekkaa etukäteen — summa viisineljättä. Tulette siis saamaan yhteensä ruplan ja viisitoista kopekkaa kellosta; kas tässä saatte sen.
— Mitä, ainoastaan ruplan ja viisitoista kopekkaa?
— Aivan niin.
Raskolnikov ei kiistellyt kauvempaa, vaan otti vastaan rahat. Hän katsahti vanhukseen ja viivytteli poistua, kuin olisi hänellä vielä jotakin sanottavaa tai tehtävää, itse asiassa tietämättä mitä.
— Tulen vielä kerran tuomaan panttia teille näinä päivinä, Aljona Ivanovna; hieno hopeinen paperossikotelo … eräs toverini antaa sen minulle takaisin. Hän änkytti ja vaikeni.