— Kysymyksessä on rahain uloshaku ylioppilaalta, kiirehti sihteeri sanomaan avaten paperinsa. — Kas tässä! jatkoi hän heittäen Raskolnikovin eteen paperin sekä osottaen erästä kohtaa — lukekaa!
— "Rahain? Minkä rahain" ajatteli Raskolnikov. — "Mutta silloin se ei ainakaan tarkota sitä." Ja hän vavahti ilosta. Hän tunsi äkkiä niin keventyneensä kuin olisi hänen hartioiltaan otettu pois jokin taakka.
— Ja mihin aikaan teidät kutsuttiin tänne, herrani? huudahti luutnantti, joka — ties mistä syystä — loukkaantui yhä enemmän. — Teidät on kutsuttu tänne kello yhdeksäksi ja nyt käy kello jo kahdettatoista!
— Minä sain kutsun vasta neljännestunti sitten, sanoi Raskolnikov kuuluvasti yli olkain. Hän oli myös suuttunut aivan äkkiä ja odottamatta, mikä muuten tuntui tekevän hänelle hyvää. — Siinä kai on jo tarpeeksi, että ollenkaan tulin tänne, kun olen kuumeessa.
— Tehkää hyvin ja olkaa huutamatta!
— Minä en huuda, vaan puhun vallan levollisesti, mutta te huudatte minulle; olen ylioppilas enkä suvaitse, että minulle huudetaan!
Apulainen oli niin tulistunut, ettei hän ensi hetkenä saanut sanoja suustaan, hän sähisi vain ja hypähti paikaltaan.
— Olkaa hyvä ja vaijetkaa! Te olette oikeudessa! Ei törkeyksiä, herrani!
— Myös te olette oikeudessa, huusi Raskolnikov hänelle, — ja te ette ainoastaan huuda, vaan vieläpä poltatte paperossia, poljette siis kaiken sopivaisuuden jalkainne alla!
Tämän sanottuaan tunsi Raskolnikov erityistä mielihyvää.