"Niin, siten on asian laita; aivan niin." Hän oli muuten tiennyt sen jo edeltäpäin, kun hän silloin tuona yönä päätti kaikki yhtään epäilemättä ja horjumatta, aivan kuin sen olisi tullut olla siten, eikä mitenkään muuten… Niin, hän tiesi sen hyvin ja muisti sen selvästi; siten oli hän myös päättänyt eilen sinä hetkenä, jolloin istui arkun ääressä ja veti sieltä esiin rasian… Niinhän se oli!…
"Se johtuu siitä, että olen sairas," päätti hän vihdoin synkkänä —"olen kiusannut ja piinannut itseäni, enkä nyt enää tiedä, mitä teen. Sekä eilen että toissa päivänä kiusasinkin itseäni myös — kaiket päivät läpeensä. Vasta sitten, kun taas olen terve, lakkaavat nämä tuskat. Mutta ellen enää tulekaan terveeksi?… Jumalani, miten vastenmielistä kaikki on minusta!" Hän kulki edemmäs pysähtymättä. Hän koetti nyt vain kuluttaa aikaansa, mutta hän ei tiennyt, miten hän menettelisi. Hänet valtasi voittamaton inhon tunne kaikkea kohtaan, mikä häntä ympäröi ja mitä hän kohtasi, jäykkä, voittamaton vihan tunne. Hän olisi nyt mieluimmin sylkenyt tai purrut sitä, joka oli häntä miellyttänyt…
Tultuaan Vasili-Ostroville pikku Nevan yli vievän sillan luo pysähtyi hän. "Tuolla hän asuu, tuossa talossa. Miten on tämä selitettävissä, olenhan minä Rasumihinin asunnon edustalla! Enpä tiedä! Aivan kuin silloinkin… Olenko tullut tarkotuksella tänne vai sattumaltako? Muuten on saman tekevää … luullakseni toissa päivänä sanoin … että menisin sitä seuraavana päivänä hänen luokseen; niin, ja siksi olen nyt tässä! Miksikä en nyt voisi mennä hänen luokseen?"…
Hän kulki portaita ylös viidenteen kerrokseen Rasumihin luo.
Tämä oli kotona, istui huoneessaan, kirjotti ja tuli itse avaamaan hänelle ovea. He eivät olleet nähneet toisiaan neljään kuukauteen. Rasumihin oli puettuna risaseen kotinuttuun ja paljaissa jaloissaan oli hänellä tohvelit; hänen partansa oli ajamaton ja kasvonsa pesemättömät; hän hämmästyi suuresti.
— Miten sinun laitasi on? huudahti hän katsellen toveriaan kiireestä kantapäähän; sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi pitkän, hiljasen vihellyksen.
— Noinko huonossa tilassa sinä olet? Voitathan sinä minutkin, lisäsi hän katsellen Raskolnikovin rääsyjä. — Mutta istuhan, sinä kai olet väsyksissä! Ja kun Raskolnikov istuutui huomasi Rasumihin vasta, että hänen vieraansa oli sairas.
— Sinähän olet todella sairas, etkö tiedä sitä? Hän aikoi koettaa
Raskolnikovin valtimoa, mutta, tämä veti pois kätensä.
— Ei ole tarpeen, sanoi hän; on tullut … niin, minulla ei ole mitään opetustunteja … tahtoisin mielelläni … sitä paitsi, en tarvitse mitään opetustunteja.
— Mitä? Sinähän hourailet! huomautti Rasumihin, joka lakkaamatta tarkasteli häntä.