— Se on veri…, vastasi tämä vihdoin hiljaa, ikäänkuin puhuen itsekseen.
— Veri?… Mikä veri?… mutisi Raskolnikov kalveten ja lähennellen seinää.
Nastasja katseli häntä yhä vieläkin vaijeten.
— Kukaan ei ole lyönyt emäntää, sanoi hän vihdoin ankarasti ja päättävällä äänellä.
Raskolnikov katseli häntä ja voi tuskin hengittää.
— Minä kuulin sen kuitenkin … en nukkunut … olin valveilla, vastasi hän vielä aremmin. — Minä kuuntelin kauvan … se oli poliisiupseerin apulainen … kaikki tulivat juosten portaisiin…
— Täällä ei ole ollut ketään! Veri se on, joka tekee sinut rauhattomaksi. Kun ei sillä ole mitään tietä, jolloin se seisahtuu, niin käy pää noin pyörälle… Tahdotko syödä vähän?
Raskolnikov ei vastannut. Nastasja seisoi vielä hetkisen katsellen häntä.
— Anna juotavaa … Nastashuska.
Nastasja läksi noutamaan vettä, tuoden sitä valkeassa porsliniruukussa; mutta Raskolnikov ei muistanut enää enempää. Hän muisti vain sen, että ryyppäsi kerran ja kaasi päälleen. Sitten hän menetti taas tajuntansa.